1958Edellinen artikkeli 1961Seuraava artikkeli

Kartanomuseoiden viisi vuosikymmentä

Louhisaari avasi ovensa 1967 ja on viiden vuosikymmenen ajan välittänyt tietoa historiastaan. Kuva: Soile Tirilä, Museovirasto 2004.
Kartanomuseoiden 1960-luvun alussa käynnistynyt restaurointi, sisustaminen ja yleisölle avaaminen oli Kansallismuseon ja muinaistieteellisen toimikunnan suurhanke. Kartanomuseoista suunniteltiin pedagogisia kokonaisuuksia, jotka täydensivät Kansallismuseon vitriinisisältöjä. Ne kuvittivat Suomen historiaa pitkällä aikavälillä, aina 1600-luvulta lähtien, eri vuosisatojen rakennustaiteellisia merkkiteoksia, sisustusmuoteja, esinekulttuuria ja puutarhojen kuvioita.

Louhisaari

Museoammattilaiset joutuivat valtavan ja uudenlaisen tehtävän eteen, kun marsalkka Mannerheimin ratsastajapatsasvaltuuskunta 1961 siirsi Louhisaaren linnan valtion omistukseen ja edelleen muinaistieteelliselle toimikunnalle restauroitavaksi ja yleisölle avattavaksi. Lahjoittaja näki kartanon ennen muuta marsalkka Mannerheimin syntymäkotina ja lapsuuden maisemana, mutta Louhisaarella on syvempi asema Suomen historiassa. Louhisaari on avain valtakunnan huipulla kahdensadan vuoden aikana toimineen Flemingin mahtisuvun merkitykseen ja autonomisen Suomen politiikkaan vaikuttaneen Mannerheim-suvun historiaan 1800-luvulla.

Louhisaari hollantilaista barokkia edustavine kunniapihoineen on 1600-luvun merkittävin teos Suomessa. Sen museoinnissa päädyttiin ratkaisuun, jolla voitiin elävöittää kolmen vuosisadan asumiskulttuuria. Vanhinta kerrostumaa 1650-luvulta on nähtävissä ensimmäisen kerroksen linnantuvissa ja ylimmässä kerroksessa, linnan arvokkaimmissa tiloissa. Portaikko, juhlasali, herrainkamari ja iso makuukamari kattomaalauksineen, ovineen ja seinäkäsittelyineen, museokalustuksineen ja tummine väreineen on paras Suomessa nähtävissä oleva esimerkki suurvaltakauden ylimystön edustustiloista. Toiseen kerrokseen on keskittynyt varsinainen asuminen, ja huonekaluineen, seinämaalauksineen ja muotokuvineen se kuvastaa 1700-luvun rokokooihanteita ja 1800-luvun muotien muutoksia.

Louhisaaren juhlasalin kattomaalauksien aiheena ovat 1600-luvun maisemat ja sotatapahtumat. Kuva Jouni Marjamäki.

Louhisaaren seuralaiseksi tuli 1970 avattu 1700-luvun loppupuolta edustava Pukkilan kartano Piikkiössä. Sen restaurointi ja sisustaminen museoksi oli toimikunnan tutkijoiden ja konservaattoreiden suurenmoinen taidonnäyte. Pukkilan huoneissa kukki rokokoon ja kustavilaisuuden kepeys ja sen päätyyn muokatussa keittiöpuutarhassa hyödyn aikakauden henki.

Frugårdin kartanoalue kuvattuna Adolf Erik Nordenskiöldille lahjoitettua albumia varten 1880. Museovirasto, (HK10000:5060).

Tyylihistorian janalla seuraavaa vaihetta, klassismin selkeyttä, tulivat edustamaan jo 1950-luvun lopulla restauroitu Anjalan kartano ja uusia restaurointi-ideaaleja toteuttanut Frugård eli Mäntsälän Alikartano. Anjalan kartanolla on huomattava asema valtiollisessa historiassa ja arkkitehtuurihistorian taitekohdassa. Frugårdin historian merkittävyys liittyy valovoimaiseen Nordenskiöld-sukuun. Museona Frugård kunnioittaa sen suojissa syntyneen ja kasvaneen, kansainvälisesti huomattavimman ja monipuolisimman suomalaissyntyisen tiedemiehen, Adolf Erik Nordenskiöldin muistoa.

Pukkilan kartanon huonesarjoissa historia on läsnä käsin kosketeltavana. Kuva: Teuvo Kanerva 1980-luku. Museovirasto, (HK19940104:2725).

Rannikon tuntumaan keskittyneen kartanovyöhykkeen vastapainoksi avattiin 1966 itärajalla Parikkalassa Koitsanlahti, jonka roolina oli edustaa Vanhan Suomen lahjoitusmaahistoriaa. Itähämäläisen maa-aatelin kartanoelämään oli voitu kurkistaa jo 1920-luvulta lähtien von Heideman-suvun kotikartanossa Urajärvellä. Kartano wagneriaanisine puistoineen kasvatti kartanomuseoketjua siirtyessään 1987 Museoviraston haltuun.

Maaseudun säätyläiskulttuurin muodostajia ovat olleet kartanoiden lisäksi papiston ja upseerien virkatalot, kartanoihin verrattavat mallit maaseudun rakentajille. Pappila-arkkitehtuurin ehdottomaan yläluokkaan kuulunut Ruoveden Pyynikkilän pappila restauroitiin yksityisen lahjoituksen turvin maastamme puuttuvaksi pappilamuseoksi. Toiveen poltti maan tasalle kuitenkin työn viimeistelyvaiheessa 1976 syttynyt tuli. Kruunun rakentama Kuusiston kartano, Ruotsin suomenpuoleisen armeijan komentajan virkatalo on peräisin 1700-luvun alun karoliinisesta vaiheesta, jonka edustajia maassamme on vain aniharva. Kartano nivoutuu historiallisesti ja maisemallisesti keskiaikaisen piispanlinnan muinaisjäännökseen.

Kartanomuseot edellyttivät jatkuvaa kunnostusta ja niiden parissa työskennelleet saivat korvaamatonta kokemusta historiallisen rakennuskannan erityisvaatimuksista. Kuusiston virkatalo odottaa korjaustoimenpiteitä. Kuva: Elias Härö. Museovirasto.

Valtaosa maaseudun rakennuskulttuuria liittyy talonpoikaissäätyyn. Ilman sen edustajia kuva historiasta olisi jäänyt vajaaksi. Museoviraston aktiivisella työllä saatiin yleisön nähtäviksi eteläpohjalaista komeutta Yli-Lauroselan talonpoikaismuseossa Ilmajoella, itäsuomalainen hyvinvoiva maatila Lyytikkälä Suomenniemellä ja tervaa kuljettaneen Oulujoen varren Lamminaho monine rakennuksineen Vaalassa.

Muinaistieteellisen toimikunnan kartanotoimikunnan katselmus Mäntsälän Alikartanolla 1976. Kuva: Museovirasto, (RHO469658).

Lähteitä:

Riitta Pylkkänen, Louhisaari – Villnäs. WSOY 1968.

Louhisaaren kartano. Suku ja rälssi, säteri ja kirkko. Toim. Irma Lounatvuori ja Marja Terttu Knapas. Museovirasto 2005.

Museoviraston opaskirjat: Louhisaari (8. painos 1998), Pukkila (1997), Alikartano (1998), Frugård (2005), Kuusisto (2009), Yli-Laurosela (2005).

Martti Blåfield, Nordenskiöld. Suomalaissyntyisen tutkimusmatkailijan & tiedemiehen elämä. Into 2016.

Kauko V. Niinisalo, Anjalan kartano. Kymenlaakson maakuntaliitto 1988. I painos 1964.

Näköaloja Urajärven kartanoympäristöön. Toim. Marja Ivars. Museovirasto 1997.

Unelma työssä Urajärvellä. Urajärven kartanomuseon restaurointi sanoin ja kuvin. Toim. Marja Ivars. Museovirasto 2013.

Kartano ja pappila. Toim. Elias Härö. Museoviraston rakennushistorian osasto 1974.

Pirkko Sihvo, Lamminaho. Elämää Oulujoen Niskakoskella. Museovirasto 2006.

Raila Kataja, Lyytikkälä. Elämää Suomenniemen salomailla. Museovirasto 2001.

Kommentit

Lisää kommentti

Nimi on pakollinen tieto.
Sähköposti on pakollinen tieto.
Kommentti on pakollinen tieto.