1952Edellinen artikkeli 1954Seuraava artikkeli

Korppoon kirkko esimerkkinä onnistuneesta kirkkorestauroinnista

Korppoon kirkon pohjakaavapiirros vuodelta 1871. Kuvalähde: Wolmar Westling, Museovirasto (HK18711016:62).
Korppoon kirkko restauroitiin 1952–1953. Töitä valvoi Muinaistieteellinen toimikunta, joka oli perustamisestaan lähtien mukana keskiaikaisten rakennustemme korjaushankkeissa. Restaurointifilosofia, näkemys siitä mitä ja miten korjaataan, on vaihdellut paljon viimeisen sadan vuoden aikana. Alkuperäisyyden ihannoinnista on siirrytty huomaamaan kerroksellisuuden ja ajan näkymisen arvo.

Muinaistieteellinen toimikunta oli perustamisestaan lähtien keskeisesti hallinnoimassa keskiaikaisten rakennustemme korjaushankkeita. Kolme linnaa, toistasataa kirkkoa sekä molempien rakennustyyppien rauniota ovat aina muodostaneet merkittävän kokonaisuuden suomalaisessa kulttuurimaisemassa. Keskiaikaisten rakennusten korjaaminen on ollut yksi kansallisen tason hankkeista. Tukeudun tässä vahvasti Maija Kairamon lisensiaattitutkimukseen.

Korppoon kirkko rakennettiin 1430–1450. Se on yksilaivainen länsitornillinen harmaakivikirkko. Kirkon kuori on hieman runkohuonetta kapeampi. Sisätilan yllä on kolme tähtiholvia ja tornin kohdalla tilan kattaa ristiholvi. Kirkkoa on pidetty erityisen merkittävänä esimerkkinä keskiaikaisista kirkoistamme.

Kuorilehterin kaide uudelleen sijoitettuna ja triumfikrusifiksi. Kuva: Kati Heinämies, Museovirasto (RHO15888:47).

Korppoon kirkko restauroitiin 1952–1953 ja töitä valvoi Muinaistieteellinen toimikunta. Ennen restaurointia oli suunniteltu erinäisiä hankkeita, joista kaikki eivät toteutuneet. Seurakunta oli esimerkiksi 1927 pyytänyt lupaa tehdä koehakkauksia kirkon rappauksiin alkuperäisten maalausten löytämiseksi. Kirkon seinät, pilarit ja holvit olivat tuolloin 1800-luvun rappauksen ja koristemaalausten peittämät. Myöhemmin 1940-luvuilla tehdyissä koehakkauksissa selvitettiin, että rappauksen alla oli keskiaikaisia maalauksia. Pääosin sisustus oli 1600-luvulta. Vanhinta olivat keskiaikaiset pyhimysveistokset ja kuorilehterin kaide.

Kirkon katto vaati korjausta ja vuonna 1933 seurakunta pyysi Muinaistieteelliseltä toimikunnalta lupaa tehdä katto sementtitiilestä. Toimikunta suositteli joko paanukattoa tai Kupittaan saven tummaksi poltettuja kattotiiliä. Seurakunta päätti 1940 kattaa kirkon tummilla tiilillä ja työ valmistui 1942.

Seurakunnan ja viranomaisten näkemyserot

Seurakunnan toiveissa oli 1940-luvun lopulla muuttaa sisustusta muun muassa penkkejä modernisoimalla, urkulehteriä uusimalla, uudelleenjärjestämällä kirkon kuoria, maalamalla seiniä, holveja ja esineistöä sekä uusimalla lämmitysjärjestelmää. Muinaistieteellisen toimikunnan konservaattori Oskari Niemi teki tarkastuskäynnin kirkkoon kesällä 1948, minkä jälkeen toimikunta ilmoitti kirjeitse linjansa restauroinnista Korppoon kirkkoherranvirastolle. Siitä todettiin, että Korppoon kirkko on erityisasemassa rakennushistoriallisten piirteidensä takia, mitä myös sisätilan katsottiin edustavan. Kuorin uudelleen järjestelyyn, penkkien uusimiseen eikä urkulehterin laajentamiseen kannustettu.

Toimikunta suositteli sähkölämmitystä, vaikka se kehotti selvittämään muidenkin vaihtoehtojen hintaa. Seurakunta päätyi vesikeskuslämmitykseen, jota varten oli rakennettava pannuhuone kirkon lähelle. Toimikunta edellytti penkkikortteleiden luonteen säilyttämistä. Istuinosia voitiin leventää ja penkkien väliseinät poistaa jalkatilasta. Urkulehterin koosta ja paikasta neuvoteltiin, ja lopulta se sijoitettiin kuoriin, jonka rajalle rakennettiin poikkilehteri, jonka rintamus on peräisin 1400-luvun lopusta. Kuorin rajaamista voi pitää viittauksena keskiaikaiseen ja katolilaiseen tilajakoon; toisaalta kuorin avoimuus sopii luterilaiseen kirkkotilakäsitykseen.

Korppoon kirkko kirkkoaidan ulkopuolelta kuvattuna vuonna 1985. Kuva: Museovirasto (RHO25192:337).

Suunnittelusta toteutukseen

Korppoon kirkon suunnittelijaksi ja Muinaistieteellisen toimikunnan arkkitehdiksi palkattiin seitsemäksi kuukaudeksi Nils Erik Wickberg. Seurakunta päätti restauroida kirkkonsa 5 miljoonalla markalla. Opetusministeriö hyväksyi toimikunnan restaurointisuunnitelmat ja edellytti Muinaistieteellisen toimikunnan toimimaan valvojana.

Jotain työmaan toimimattomuudesta kertoo se, että kirkkoherra Lindqvist oli itse sekoittanut holvien ja seinien yläosan kalkkimaalin odottamatta toimikunnan osastonjohtaja Nils Cleven lupaamaa väriasiantuntijaa. Kirkkoherra oli silti suoriutunut tehtävästä melko hyvin. Pannuhuone oli myös sijoitettu kirkon luoteispuolelle ympärysmuurin ulkopuolelle erittäin herkkään ja sopimattomaan paikkaan minkä lisäksi sen katsottiin toimiakseen tarvitsevan kuusi metriä korkean piipun.

Restaurointi tehtiin lopulta nopeasti ja se valmistui 1953. Wickberg suunnitteli työn edetessä ja tiiviissä yhteistyössä Muinaistieteellisen toimikunnan virkamiesten C. A. Nordmanin, Cleven, Niemen ja Lindqvistin kanssa. Restaurointi onnistui hyvin ja se esiteltiin Eurooppa korjaa ja entistää -näyttelyssä Kansallismuseossa vuoden 1958 marraskuussa. Työstä julkaistiin selostus myös Arkkitehtilehdessä, vaikka siinä tuolloin harvoin esiteltiin korjausrakentamista. Tosin Wickberg toimi lehden päätoimittajana kolmeen otteeseen vuosina 1946–1949, 1952–1956 ja 1958–1959 ja pystyi vaikuttamaan sisältöön.

Onnistuneista korjauksista huolimatta voi tänä päivänä harmitella sitä, kuinka kaikki vanhat rakennukset on joskus peruskorjattu tai restauroitu, eikä oikein missään ole kaikkia historian kerroksia tallella. Sitä kannattaa miettiä aina, kun itse alkaa uudistaa tai riisua elämän jälkiä jostain, oli se sitten vaikka asunto tai vähäpätöinen käyttöesine.

Risti Korppoon kirkon kuorinpuoleisessa ulkoseinässä. Kuva: A. Laine 1973. Museovirasto (RHO9184:35).

Lähteet:

Kairamo, Maija 2006: Restaurointietappeja aikaraiteelta – Puoli vuosisataa rakennussuojelua ja restaurointia Suomessa. Teknillisen korkeakoulun arkkitehtiosaston tutkimuksia 2006/25.  

Hiekkanen, Markus 1994: The Stone Churches of the Medieval Diocese of Turku. A Systematic Classification and Chronology. Suomen muinaismuistoyhdistyksen aikakauskirja 101. Helsinki: Suomen muinaismuistoyhdistys.  

Hiekkanen, Markus 2003: Suomen kivikirkot keskiajalla. Helsinki: Otava.

Kommentit

Lisää kommentti

Nimi on pakollinen tieto.
Sähköposti on pakollinen tieto.
Kommentti on pakollinen tieto.