2117Edellinen artikkeli 2117Seuraava artikkeli

Kulttuuriympäristötyön tulevaisuus?

Kansainväliset vierailijaryhmät käyvät yhä turhaan kolkuttamassa joensuulaisen kulttuuriravintolan Wanhan Jokelan ovia. Purkua vastustaneen kansanliikkeen ansiosta uudelleenrakentamisen sallinut yleiskaava on kumottu hallinto-oikeudessa, mutta päätöstä tilan tulevaisuudesta odotellaan yhä. Kuva: Riitta Nyberg 2017.
Suomi100-teemavuosi pakottaa havainnoimaan miten kulttuuriympäristö on kytköksissä kansalliseen identiteettiin nyt ja tulevaisuudessa. Identiteetin rakentamisessa kulttuuriperinnöllä ja historian tekemisellä on ollut keskeinen rooli. Suomessa on meneillään kulttuuriympäristökentän murros, jossa voi erottaa instituutioiden purkautumisen piirteitä. Aikaisemmat vakiintuneet tavat toimia kulttuuriympäristön suhteen eivät enää ole itsestään selviä, jos ovat koskaan sitä olleetkaan.

Ymmärrän kulttuuriympäristön tapana nähdä ja esittää osaa ympäristöä. Sellaisena se niveltyy yhteiskunnan rakenteisiin ja normiperustaan. Monenlaiset viralliset ja vähemmän viralliset instituutiot sekä kehystävät että aktiivisesti muokkaavat sitä. Suomi100-teemavuosi havainnollistaa, miten kulttuuriympäristö on muun kulttuuriperinnön tavoin vahvasti kytköksissä kansalliseen identiteettiin, joiden rakentamisessa näillä on ollutkin keskeinen rooli. Siihen kuitenkin liittyy monia muita, myös keskenään kilpailevia identiteettejä.

Jännite risteävien näkökulmien ja määrittelytapojen välillä muodostaa kulttuuriympäristöpolitiikan kentän, mihin kuuluvat toimijoiden lisäksi itse kulttuuriympäristöt. Se puolestaan sijoittuu osaksi laajempaa yhteiskunnallista kontekstia. Se, mitä kulttuuriympäristö – kansallinen tai muu – pitää sisällään ja miten sitä käsitellään, ratkeaa viime kädessä neuvottelujen ja kiistojen kautta. Kulttuuriympäristö on siten muuttuva ja prosessimainen, kuten sen myötä myös kulttuuriympäristötyö ja rakenteet, joissa sitä tehdään.

Suomessa on meneillään kulttuuriympäristökentän murros, jossa voi erottaa instituutioiden purkautumisen piirteitä. Ennen suhteellisen tiukat suojelusäädökset korvautuvat vaihtelevasti väljemmillä samalla kun kulttuuriympäristöhallintoa muun julkisen sektorin tavoin supistetaan. Aikaisemmat vakiintuneet tavat toimia kulttuuriympäristön suhteen – alan asiantuntijuuteen perustuva tiedonkeruu, arvotus, suojelu ja hoito – eivät enää ole itsestään selviä, jos ovat koskaan sitä olleetkaan.

Toisaalta Suomessa ja muissa länsimaissa voidaan samaan aikaan puhua yhä kasvavasta kulttuuriperintötrendistä, johon liittyvät yksilöllinen ja kollektiivinen muistaminen, juurien etsiminen ja perinteiden kunnioitus eri muodoissaan. Satavuotisjuhlinta osoittaa myös kansallisella kulttuuriperinnöllä – etenkin viime sotiin liittyvällä – olevan edelleen kaikupohjaa, jota päätään nostava uusnationalismi vahvistaa ja jota on myös monella tapaa haluttu tuotteistaa.

Tulevaisuuden kulttuuriympäristötyöhön tuntuisi siis vaikuttavan ainakin kaksi keskenään ristiriitaista kehityssuuntaa. Suoraviivaisessa kehityskulussa kulttuuriympäristön institutionaalinen säätely sekä näihin suoraan liittyvä virkamiestyö kävisivät ennen pitkää vähiin, kun taas kansalaistoimijoiden, kaupallisten tahojen sekä muiden alojen viranomaisten kulttuuriympäristötyö saisi paljon aiempaa enemmän painoa. Vastaavaa kehitystä on tapahtunut muualla ja sitä ennakoivat myös monet viimeaikaiset kansainväliset suojelusopimukset, joissa korostetaan maiseman ja kulttuuriperinnön yhteisöllistä määrittelyä.

Ero nykytilanteeseen ei välttämättä olisi dramaattisen jyrkkä, onhan suojeluviranomaisten toiminta jo nytkin paljolti sovittelua, suostuttelua ja valistusta siinä toivossa, että kuulijoita löytyy. Instituutioiden heikentyminen muuttaisi kuitenkin väistämättä niiden luonnetta ja viranomaisten neuvotteluasemia. Vaihtoehdoksi nousisi tällöin tehtävien delegoiminen ja uudelleenrajaus, mikä merkitsisi kulttuuriympäristöasiantuntijuuden yhdistymistä muihin sektoreihin, viranomais- ja kansalais- tai yritystoiminnan rajapinnan hämärtymistä sekä ydinresurssien kohdentamista kapeasti rajattuun kohdejoukkoon ja muiden toimijoiden ohjausyrityksiin. Kaikista näistä voi halutessaan erottaa jo merkkejä meilläkin.

Onni Tarjanteen suunnittelema Satalinnan parantolarakennus 1920-luvulta on valtakunnallisesti merkittävä rakennettu kulttuuriympäristö, jonka sairaalakäyttö on lakannut. Se on myynnissä eikä uudesta käytöstä ole tietoa. Kuva: Niina Uusi-Seppä 2017.

Tässä skenaariossa kulttuuriympäristö määrittyisi uudelleen niin että sen tiukan institutionaalisesti suojeltu ”kansallisesti arvokkain” osa muodostaisi eliittiryhmän tai -alueen, jonka rajaaminen lipsahtaisi helposti vanhoihin arvohierarkioihin. Sen ulkopuolella olisi harmaampi alue, jonka jatkokehitys riippuisi useista tekijöistä. Parhaassa tapauksessa paikallisista yhteisöistä löytyisi niin joukkoaktiivisuutta kuin tietoa ja osaamistakin ja myös rahoittajia ilmaantuisi – ilman voimakkaita kilpailevia kehittämisintressejä. Kasvukeskuksissa saataisiin todennäköisesti tyytyä yhä useammin vanhoihin valokuviin ja muisteloihin purkutyömaan aidassa, syrjäseuduilla taas kulttuuriympäristön nopeutuvaan rappioon käyttöjen hiipuessa sekä tekijöiden ja rahan puutteessa.

Kansallisen identiteetin rakennusosasta aikanaan hyvinvointiresurssiksi muuntunut kulttuuriympäristö loisi jälleen nahkansa jakautuen muun kilpailuyhteiskunnan tavoin voittajiin ja häviäjiin. Eriarvoistumista voivat tulevaisuudessa kärjistää työn luonteen ja tuotannon muutokset, muuttoliike ja muut megatrendit. Näiden myötä paikkakuntien ja alueiden asema saattaa vaihdella entistä nopeammin. Kulttuuriympäristöstä tuleekin ehkä eriarvoistumisen mittari: vain elinvoimaisilla ja menestyvillä yhteisöillä liikenee varaa ja hyvää kulttuuritahtoa sisällyttää kulttuuriympäristö selviytymisstrategioihinsa ja brändeihinsä. Vähäväkisemmät saavat tyytyä pienimuotoiseen talkootyöhön samalla kun toiset paikkakunnat tulevat toimeen ilman sitäkään.

Yhteisöjen voi joka tapauksessa ajatella määrittelevän jatkossa yhä enemmän itse sekä oman kulttuuriympäristönsä rajautumisen ja arvot että kulttuuriympäristötyön luonteen. Virallista kulttuuriympäristöasiantuntijuutta haastetaan vastaavasti entistä enemmän ja useammalta taholta. Tähän vaikuttavat paitsi asiantuntija- ja tutkimustiedon lisääntyvä kiistäminen myös yhteisöjä uusiksi muovaavat väestönmuutokset. Yhä useammin eteen voi tulla tilanne, jossa yhteisymmärrystä paikallisesta kulttuuriperustasta tai ympäristön arvoista ei välttämättä löydy esimerkiksi etnisten tai ikäryhmien kesken, saati näiden ja viranomaisten välillä. Kulttuuriympäristötyö saattaakin saada välitystoiminnan (brokerage) tai kaupankäynnin piirteitä. Samalla kulttuuriympäristön voi olettaa monimuotoistuvan, kun viranomaistoiminta ei yhdenmukaista käytäntöjä.

Ympäristönmuutoksen eteneminen ja ilmastonmuutoksen hillinnän muuttuminen pakkosopeutumiseksi voi asemoida kokonaan uudelleen myös kulttuuriympäristötyön. Niukkuuden edessä yhteiskunnan resurssit kanavoitunevat toisaalle, mikä pakottaisi osaltaan hakeutumaan uudenlaisiin yhteistyöasetelmiin yli sektorirajojen. Tulevan kulttuuriympäristötyön pitäisi siis suuntautua yhtäältä uuden energiatalouden kannalta tärkeisiin osa-alueisiin, toisaalta paikallisiin yhteisöihin ja toimijaverkostoihin. Green Care -tyyliset hyvinvointipalvelutkaan eivät olisi poissuljettuja. Oma mielenkiintoinen kysymyksensä on sektorienvälisen sulautumisen aste: mihin asti kulttuuriympäristötyö kykenisi säilyttämään oman identiteettinsä ja asiantuntijuutensa?

Kommentit

Lisää kommentti

Nimi on pakollinen tieto.
Sähköposti on pakollinen tieto.
Kommentti on pakollinen tieto.