2015Edellinen artikkeli 2117Seuraava artikkeli

Mikä modernin arkkitehtuurin suojelussa ja restauroinnissa poikkeaa vanhemmista rakennuksista?

Turun yliopistonmäkeä. Kuva: Pekka Lehtinen.
Tarkastelemme modernin arkkitehtuurin korjaamisen luonteenomaisia kysymyksiä kuvaesimerkein kohteista, joiden korjaus- tai muutoshankkeita Museovirasto on työssään seurannut.

Suurin osa rakennetusta ympäristöstämme on syntyjään 1900-luvun jälkipuoliskolta. Se kuvastaa Suomen menestystarinaa, lyhyessä ajassa toteutunutta määrätietoista uudistumista hyvinvointiyhteiskunnaksi – kaiken puoleista vaurastumista. Ajan arkkitehtuuri ilmentää uskoa edistykseen, kasvuun ja tehokkuuteen.

Nopeasti syntynyt on vaarassa myös kadota nopeasti. Moderni arkkitehtuuri tunnetaan keveästä ilmeestään. Tyypillisisiä tavoitteita olivat yleispätevyys, muunneltavuus sekä kokeellisuus ja teollinen tuotettavuus. Muutoksissa ja korjauksissa on tärkeää ymmärtää rakennuksen lähtökohdat ja ominaisuudet, jotta modernin arkkitehtuurin piirteet voivat säilyä.

Viimeistään 1990-luvulta lähtien Museovirasto on kiinnittänyt huomiota modernin rakennusperinnön säilyttämisen kysymyksiin. Virasto on ollut aloitteellinen modernin suojelussa sekä osallistunut asiantuntijana ja rakennussuojelun viranomaisena korjaushankkeisiin, yhteistyössä niiden suunnittelusta ja toteutuksesta vastaavien asiantuntijoiden kanssa.

Historiallisen rakennuksen kokonaisvaltainen säilyminen on restauroinnin tavoitteena riippumatta kohteen iästä ja arkkitehtuurin luonteesta.

Modernissa arkkitehtuurissa säilyttämisen tavoitteet painottuvat kuitenkin eri tavoin. Kokeelliset ja moninaiset rakennustavat sekä uusien materiaalien laaja valikoima ovat tuoneet uudenlaisia teknisiä haasteita restauroinnin alalle.

Kuva 1. Jyväskylän Seminaarinmäen Lyhty korjausvaiheessa. Kuva: Pekka Lehtinen.

Modernin arkkitehtuurin ilme syntyy tyypillisesti teollisesti valmistettujen osien toistosta ja yhteensopivuudesta. Osat on usein ajateltu ajoittain uusittavaksi ja valmistettu huokeista materiaaleista. Kun peruskorjauksessa aluksi puretaan uusittavat osat ja järjestelmät, voi käydä niin, että jäljelle jää merkityksistäänkin riisuttu paljas runko. Jyväskylän yliopiston Lyhdyn julkisivuista suuri osa on lasia. Rakennuksen korjaustöiden ajaksi ikkunat irrotettiin kunnostettavaksi. (Kuva 1)

Onko modernin näytettävä uudelta?

Yhtenä restauroinnin tavoitteena on säilyttää todisteet ajan kulumisesta. Moderni arkkitehtuuri on syntyessään usein poikennut vanhasta ja totutusta, ja tietty uutuudenkiilto on kuulunut asiaan. Modernin kohteen tullessa korjausikään keskustellaan, tuleeko sen korjattuna näyttää edelleen uudelta, saako siinä olla patinaa, voiko sitä paikata. Rakennussuojelussa ja restauroinnissa modernikin kohde ymmärretään historialliseksi rakennukseksi, uudeksi sitä ei tule palauttaa.

Kuva 2. Porthanian julkisivun paikattua laatoitusta. Kuva: Sirkkaliisa Jetsonen.
Kuva 3. Turun yliopistonmäen rakennuksia. Kuva: Pekka Lehtinen.

Porthanian (Kuva 2) ja Turun yliopiston kirjaston (Kuva 3) julkisivut on verhoiltu pienillä keraamisilla laatoilla. Laatoituksen toteutustapa, muun muassa saumajako, kertoo teollisen rakentamisen kehitysvaiheista. Korjaaminen vaatii monien tekijöiden tarkkaa hallintaa: laattojen täsmälleen oikea koko, oikea sävyvaihtelu, välistys ja saumaustapa. Arvokkaissa rakennuksissa rakenteiden ikä ja korjaukset saavat näkyä.

Kuva 4. Rautatalon katujulkisivun yksityiskohtia vasta korjattuna. Kuva: Pekka Lehtinen.

Helsingin liikekeskustan ytimessä sijaitsevan Rautatalon katujulkisivun kunnostuksessa tavoitteena oli säilyttää arkkitehtuuri yksityiskohtiaan myöten (Kuva 4). Alkuperäisten osien ja ajan kulusta kertovan patinan vaaliminen on tyypillinen haaste minkä tahansa ikäisen kohteen restauroinnissa. Valaisimet on kiinnitetty messinkilevyyn, joka päätettiin uusia, koska se oli täynnä kiinnitysreikiä ja kolhuja. Sen yläpuolisen valaisinnauhan suojalista oli patinan ohella peittynyt pinttyneeseen katupölyyn, jota poistettaessa menetettiin myös osa patinasta. Muissa kupariosissa, kuten valaisimissa, ”Rautatalo” -kirjaimissa, ja julkisivun ylemmissä osissa selvittiin kevyellä puhdistuksella, ja patina säilyi. Käsittelemätön uusi kupari ja messinki patinoituvat tummaksi lyhyessä ajassa.

Kuva 5. Porthanian pääportaan lasitiili- ja korkkiseinät. Kuva: Sirkkaliisa Jetsonen.

Porthanian pääaulan lasitiiliseinä uusittiin, koska tiilet olivat rikki (Kuva 5). Viereisen korkkiseinän ikääntyneisyys korostui, kun ympäröivät pinnat kunnostettiin tai uusittiin. Keskusteltiin patinan ja lian erosta. Korkkiseinä puhdistettiin hienovaraisesti patina säilyttäen.

Teolliset osat – korjata vai korvata

Pyrkimys entistä tehokkaampaan rakentamiseen on ollut yksi modernin arkkitehtuurin tekijä. On kehitetty ja käytetty kokeellisia rakennusmateriaaleja ja -menetelmiä, sarjatuotantoa, osien esivalmistusta ja teollisia tuotteita.

Alkuperäistä rakennustuotetta ei välttämättä ole enää saatavilla. Teollista tuotantoa ei kannata aloittaa puuttuvien muutaman sadan osan takia. Voidaan harkita, korvataanko alkuperäiset osat kauttaaltaan lähimmällä vastaavalla teollisella tuotteella vai korvataanko yksittäiset puuttuvat osat käsityönä tehdyillä varaosilla. Usein on käytännöllisintä hyödyntää ehjät alkuperäiset osat, mikä on rakennuksen historiallisen jatkuvuuden kannalta ihanteellista.

Kuva 6. Turun yliopiston hallintorakennuksen aulatiloja. Kuva: Pekka Lehtinen

Lasiseinien sirot teräsrakenteet ja rakentamisajankohdalle ominainen lasi ovat Turun yliopiston hallintorakennuksen aulatilojen alkuperäisen arkkitehtuurin säilytettäviä piirteitä (Kuva 6).

Kuva 7. Porthanian luentosalin lasiseinän korvaavan lasin malli. Kuva: Sirkkaliisa Jetsonen.

Yksi Porthanian luentosalin lasiseinän ruuduista oli rikki. Sen tilalle löydettiin markkinoilta lasituote, joka oli riittävän lähellä alkuperäistä (Kuva 7). Sopivan materiaalin etsiminen vaatii usein sitkeyttä.

Kuva 8. Olympiastadionin kaarrejulkisivun alkuperäinen tiili ja uusi mallitiili. Kuva: Pekka Lehtinen.
Kuva 9. Mallitöitä Olympiastadionin kaarrejulkisivulla. Kuva: Pekka Lehtinen.

Olympiastadionin kaarrejulkisivujen kalkkihiekkatiiliosien uusimistapaa tutkittiin suunnitteluvaiheessa mallityöllä . Vain osa vanhoista tiilistä saatiin irrotettua ehjänä. Markkinoilla ei ole saatavilla tiiltä, joka vastaa sävyltään vanhaa (Kuva 8). Kokeiltiin sekä vanhojen ja uusien tiilien sekoittamista, että kokonaan uusilla tiilillä muuraamista (Kuva 9).Verhoukset päädyttiin toteuttamaan uusilla tiilillä, jotka teetetään erikoiseränä sopivan sävyn aikaansaamiseksi.

Kuva 10. Enson pääkonttorin alakattolevyt irrotettuina asennustöiden ajaksi. Kuva: Pekka Lehtinen.

Enson pääkonttorirakennuksen toimistokäytävien alakatot suunniteltiin jo alkujaan helposti avattavaksi ja uusittavaksi, jotta yläpuolisia teknisiä järjestelmiä päästään huoltamaan ja korjaamaan tarvittaessa. Kipsisten levyjen erityinen rei´itystapa oli helpoin säilyttää irrottamalla levyt ja varastoimalla levyt varovasti (Kuva 10). Talotekniikka-asennusten jälkeen ne voitiin palauttaa vahingoittumattomina paikoilleen alkuperäisenä säilytettyyn alakaton runkoon.

Betoni

Betonia käytettiin monin tavoin ja näyttävästi näkyvissä pinnoissa, toisinaan kokeellisestikin.  Puhtaaksi valettu, kerralla valmis ja viimeistelty rakenne ja pinta vastasivat tehokkuuden ihanteeseen.

Modernien kohteiden vanhetessa on käynyt selväksi, ettei betoni ole ikuista. Sen korjaamisessa voi olla haasteena säilyttää suoraviivaisen toteutustavan jäljet.

Kuva 11. Vekaranjärven varuskuntakeskuksen rakennuksia. Kuva: Pekka Lehtinen.

Vekaranjärven varuskuntakeskuksen rakennusryhmän kaikki julkisivut ovat paljasta paikalla valettua betonia (Kuva 11). Korostetun systemaattiseen ja pelkistettyyn arkkitehtuuriin on vaikea lisätä mitään ilman suurta näkyvää muutosta. Myös korjauksia on vaikea tehdä huomaamattomasti. Taustalla näkyvän Urheilutalon lautamuottipintaisissa ulkoseinissä paikallisten betonivaurioiden korjaukset toteutettiin huolellisena käsityönä.

Kuva 12. Helsingin Olympiastadionin pääkatsomon katoksen betonirakenteita. Kuva: Sirkkaliisa Jetsonen.

Helsingin Olympiastadionin pääkatsomon katos todistaa rakennustaidosta betoninkäytön läpimurron aikoihin 1930-luvulla (Kuva 12). Kunnostuksessa huolehditaan lautamuottipinnan säilymisestä näkyvänä.

Kuva 13. Dipoli. Kuva: Sirkkaliisa Jetsonen.

Aiemmin tehdyt remontit ovat voineet häivyttää rakennuksen luonteenomaisia piirteitä. Dipolissa muottivalupinnat oli maalattu valkoisella lateksilla (Kuva 13). Se ei käytännössä ollut poistettavissa eli muutos oli peruuttamaton. Korjauksessa maalipintaa sävytettiin lähemmäs alkuperäistä harmaata. Muutosten palautettavuus onkin yksi korjaustöissä muistettava periaate.

Kuva 14. WG-painotalo. Kuva: Sirkkaliisa Jetsonen.

WG-painotalon ulkoseinien betonielementit uusittiin ja paikallavaletut osat kunnostettiin kun rakennus muutettiin museokäyttöön (Kuva 14). Tärkeää oli sekä säilyttää pelkistetyn julkisivun mitta- ja suhdemaailman tasapaino että löytää toimiva tekninen ratkaisu. Suunnittelija myös huolellisesti haki uusittaville betonielementeille oikeaa värisävyä. Hienovaraisuus oli tarpeen ”yllättävissä” kohdissa.

Kuva 15. Koivukylä. Kuva: Sirkkaliisa Jetsonen.

Lähiörakentamisessa rakennustapa ja materiaalit ovat usein alueellisesti yhtenäisiä (Kuva 15). Samankaltaiset talot betonielementtijulkisivuineen toistuvat – korjauksissa tulisikin säilyttää kullekin alueelle tyypilliset materiaalipaletit.

Kuva 16. Hanaholmenin päärakennuksen ulkoseinän yksityiskohta. Kuva: Pekka Lehtinen.

Hanaholmenin päärakennuksen peruskorjauksessa osa julkisivuelementeistä jouduttiin uusimaan. Arkkitehtuurin luonteen säilyttämiseksi pesubetonin pinnan kivilaatu ja raekoko toteutettiin mahdollisimman tarkasti alkuperäistä seuraten (Kuva 16).

Kuva 17. Vekaranjärven sotilaskoti. Kuva: Pekka Lehtinen.

Materiaalivalikoima

Rakenteiden paljaat betonipinnat, näkyviin jätetyt kirkkaanpunaiseksi maalatut tekniset asennukset ja oranssinpunaiset muovituolit määrittelevät olennaisesti Vekaranjärven sotilaskodin sisätiloja (Kuva 17). Arkkitehtuuri on huoliteltua ja osoittautunut tarkoituksenmukaiseksi ja kestäväksi. Hienostelemattomat materiaalit ja erillisten sisustuselementtien puuttuminen ovat arkkitehtuurin luonteen säilymisen avainkysymyksiä.

Kuva 18. Yksityiskohta Biokemian laitoksen auditorion vinyylilattiasta. Kuva: Pekka Lehtinen.

Vinyylilaatoitus yleistyi julkisten tilojen lattiapinnoitteena nopeasti markkinoille tultuaan 1950-luvulta lähtien. Edullisen, helppokäyttöisen ja -hoitoisen sekä kestävän tuotteen valmistus lopetettiin 1980-luvulla sen sisältämän asbestin vuoksi. Hyvin samankaltainen lattia voidaan toteuttaa nykyisin tuotannossa olevalla muovilaatalla. Helsingin yliopiston entisen biokemian laitosrakennuksen korjauksessa nykytuote leikattiin erikoistyönä alkuperäiseen 25cm x 25cm ruutukokoon (Kuva 18).

Kuva 19. WG-rakennuksen toisesta kerroksesta poistettiin alumiinikatto. Kuva: Sirkkaliisa Jetsonen.

WG-rakennuksen toisesta kerroksesta poistettiin museokäytön myötä alumiinialakatto, joka oli osin peittänyt ja samalla visuaalisesti tasapainottanut betoniosia – sisätiloihin tuli siis lisää näkyvää betonia (Kuva 19). Rakennuksen rakenteiden, järjestelmien ja materiaalien keskinäinen logiikka on syytä tuntea hyvin.

Järjestelmät ja reitit arkkitehtuurin rankana

Kuva 20. Oulun yliopiston järjestelmäarkkitehtuuria. Kuva: Sirkkaliisa Jetsonen.

Oulun yliopistossa hallitsevat yleispätevyys ja järjestelmäarkkitehtuuri (Kuva 20). Sekä rakenteet että tekniset järjestelmät ovat näkyvissä ja erottamaton osa rakennuksen arkkitehtuuria. Kokonaisuuteen kuuluvat myös opastejärjestelmät, kalusteet ja niiden värimaailma

Muuntojoustavuuden idean säilyttäminen. Jos joustotarvetta ei puolen vuosisadan aikana ole ollutkaan, ja muunneltaviksi tarkoitettu väliseinäjako on jäänyt alkuperäiseen asentoonsa? Onko tällaisessa suojelukohteessa hyväksyttävää poistaa koko väliseinäaparaatti?

Kuva 21. Enson pääkonttorin alkuperäistä väliseinää. Kuva: Pekka Lehtinen.
Kuva 22. Enson pääkonttorin väliseinärakenne. Kuva: Pekka Lehtinen.

Enson pääkonttorissa alkuperäinen väliseinäratkaisu oli tilojen muunneltavuuden vuoksi suunniteltu ja toteutettu siten, että seinä olisi purettavissa osiin ja koottavissa toiseen paikkaan (Kuvat 21 & 22). 50 ensimmäisen käyttövuoden aikana ominaisuutta ei tiedetä hyödynnetyn.

Kuva 22. Ilmanvaihdon alkuperäinen pääte-elin Jyväskylän Seminaarinmäen Lozzi-ravintolassa. Kuva: Pekka Lehtinen.

Jyväskylän Seminaarinmäen Lozzi -ravintolarakennukseen toteutettiin jo alun perin 1950-luvulla koneellinen ilmanvaihto. Raitis ilma jaetaan ravintolasaliin työmaalla rei´itetyn peltiputken kautta (Kuva 22). Peruskorjauksessa näitä alkuperäisiä osia säilytettiin osana toimivaa järjestelmää.

Kuva 23. Enson pääkonttorin vanhan kutsujärjestelmä. Kuva: Pekka Lehtinen.

Monesti on perusteltua säilyttää myös käytöstä poistuneita ja merkityksensä menettäneitä alkuperäisiä teknisiä yksityiskohtia. Enson pääkonttorissa säilytettiin paikoillaan jo aikoja sitten käytöstä jääneen kutsujärjestelmän hälyttimet (Kuva 23).

Kuva 24. Makkaratalon ajoramppeja puretaan. Kuva: Pekka Lehtinen.

Tekniset tai liikenteelliset järjestelmät ovat modernin rakennuksen tunnistettava osa. Käytön muuttuessa tekniset osat saattavat menettää merkityksensä ja joutua uhanalaisiksi. Makkaratalolle ominaiset autorampit purettiin, kun pysäköintitasot muutettiin liiketiloiksi (Kuva 24).

Kuva 25. Porthanian käytävää. Kuva: Sirkkaliisa Jetsonen.

Uudet tekniset järjestelmät harvoin sopivat vanhoihin raameihin. Alkuperäisen tekniikan väistyessä tilojen ilme usein muuttuu. Porthaniassa rakenteet, rakennusosat ja talotekniikka oli nivottu tarkasti yhteen (Kuva 25). Ilmanvaihdon toimintaperiaate pidettiin ennallaan ja tiukasta mitoituksesta huolimatta uudet järjestelmät saatiin sovitettua huoneisiin käytävänäkymän pysyessä lähes entisellään. Muutosvaran niukkuus ei johtanut muutosvaaraan.  

Kuva 26. Jyväskylän yliopiston liikuntatieteiden rakennus. Kuva: Pekka Lehtinen.

Rakennuksen korjaushankkeen suunnittelu on aina aloitettava selvittämällä kohteen ominaisuudet ja erityispiirteet. Modernissa arkkitehtuurissa niihin kuuluvat teknisten järjestelmien toimintaperiaatteet, osat, reitistöt ja asennustavat. Asiantuntija voi hankkia tietoa korjaustarpeesta ja teknisistä edellytyksistä muutoksiin avaamalla asennustilojen luukkuja ja yhdistämällä havaintoja rakennushistoriatietoon (Kuva 26).

Kommentit

Lisää kommentti

Nimi on pakollinen tieto.
Sähköposti on pakollinen tieto.
Kommentti on pakollinen tieto.