1954Edellinen artikkeli 1956Seuraava artikkeli

Mittausdokumentointia Museovirastossa

Mäntsälän Frugård eli Alikartano. Mittausdokumentointityön tuotoksena syntynyt leikkaus vuodelta 1968. Piirros: S. Saikkonen, E. Jama, V. Laine. Kuva: Museoviraston Kulttuuriympäristöpalvelut, Restaurointiyksikkö.
Oleva ympäristö, rakennukset ja arkeologinen perintö ovat historiamme fyysistä lähdeaineistoa. Niiden dokumentointi sekä siihen perustuva tutkimus, hoito ja restauroinnit ovat aina olleet työmme ytimessä.

Rakennusten dokumentoinnissa talletetaan tietoja niiden nykyasusta, mutta myös näkyvistä muutoksista, materiaaleista, rakennustavoista, rakenneratkaisuista ja yksityiskohdista. Näkökulmat ja menetelmät dokumentointiin ovat muuttuneet ja kehittyneet vuosisatojen ajan. Dokumentoinnin juuret ovat ruotsalaisajassa, suurvalta-ajan antikviteettiharrastuksessa. Kohteetkin ovat pitkään pysyneet samoina, heijastaen antikvaarisen toiminnan painottumista 1900-luvun alkupuolelle asti julkisiin monumentteihin, linnoihin ja kirkkoihin.

Dokumentointi mitaten ja piirtäen vaatii erityistä osaamista. Havaintojen on oltava tarkkoja, viivojen havainnollisia, lopputulosten on mahdollistettava johtopäätökset tutkimus- ja suunnittelukysymyksistä. Mittaustieto lomittuu muuhun rakennuksesta saatavaan tietoon.

Museoviraston arkistoon tallennetut kansanrakennusten, kartanoiden, teollisuusrakennusten, kirkkojen ja linnojen mittauspiirustukset ovat niin kutsuttuja ortografisia projektioita: kolmiulotteisten kappaleiden kaksiulotteiselle pinnalle heijastettuja kuvia. Taito laatia piirustuksia, joista oli mahdollista lukea kohteen tarkat mittasuhteet, oli välttämätön arkkitehti- ja insinöörisuunnittelussa. Suomen ensimmäinen arkkitehtuurin professori Gustaf Nyström korosti opetuksessaan jo 1800-luvun lopulla myös rakennusmuistomerkkien dokumentointia mittauksin, piirustuksin ja valokuvin.

Piirtäjä Eero Jama työssään dokumentoimassa Kiskon Mommolan kartanoa 1968. Kuva: Elias Härö, Museovirasto (RHO469645).

Samakaltaista dokumentoinnin tarkkuutta tarvittiin myös muinaismuistohallinnon puolella rakennetun kulttuuriperinnön tallentamisessa ja tutkimuksessa. Suomen muinaismuistoyhdistyksen 1871 aloittamissa taidehistoriallisissa retkikunnissa oli piirtäjinä ja dokumentoijina arkkitehteja ja arkkitehtiopiskelijoita. Suojelun menetelmien ja käsitteistön kehittyessä korostettiin taidearkeologisia mittauksia ja dokumentointia ammattimaisen restauroinnin edellytyksenä. Myös kansanrakentamisen dokumentointi aloitettiin varhain ja se oli 1900-luvun puolivälissä tärkeä osa professori Niilo Valosen organisoimaa maalaiskylien rakennusperinteen tallentamista. Maisteri Alfred Kolehmaisen mittaamat ja piirtämät kansanrakennukset muodostavat suuren osan Museoviraston kansanrakennuksia koskevasta piirustusaineistosta.

Erityisesti linnojen ja linnoitusten suuret restauroinnit edistivät mittausdokumentointia, dokumentointimenetelmien kehittämistä ja erityisesti dokumentointiin erikoistuneiden työntekijöiden ottamista Museoviraston palvelukseen. Kasvu alkoi Turun linnan restauroinnista, johon valmistauduttiin jo 1930-luvun lopussa. Sotavuosien jälkeen pommitustuhojen korjaaminen muutti linnan restaurointihankkeen käytännössä uudisrakentamiseksi. Ohjelmalliseen restaurointiin tulivat mukaan myös Olavinlinna ja Suomenlinna. Vuoden 1950 neljän piirtäjän ryhmästä edettiin joidenkin vuosikymmenten ajaksi peräti 12–14 piirtäjän vahvuuteen. Piirtäjiä oli restaurointityömaiden ohella myös viraston tiloissa Helsingissä ja heistä muodostui joiksikin vuosikymmeniksi oma erityinen ammattikuntansa, jolle ei ollut vastinetta muissa pohjoismaissa.

Valokuvaaja P. O. Welin dokumentoimassa Kiskon Mommolan kartanoa omilla työvälineillään. Kuva: Elias Härö, Museovirasto (RHO469644).

Piirtäjien toimialue laajeni, kun kirkkojen restaurointien tukeminen sekä Suomen kirkot -sarja edellyttivät mittausdokumentointia. Samoin oli laita Museoviraston museokohteissa – kartanoissa ja talonpoikaistaloissa – maan eri puolilla. Viimeisenä merkittävänä kokonaisuutena toteutettiin työllisyysrahoituksella vuosina 1980–2000 -luvuilla laaja joukko hankkeita ja tallennettiin mittaamalla teollisuushistoriaa, rautaruukkeja, historiallisia kanavia, 1700-luvun linnoituksia, Lapin kohteita poroaidoista asuinkenttiin, museokohteita sekä myllyjä.

Digitaalisin välinein piirretty leikkaus Askaisten Louhisaaren linnasta vuodelta 1999. Kuva: Museoviraston kulttuuriympäristöpalvelut, restaurointiyksikkö.
Teollisuuden rakennukset tulivat Muinaistieteellisen toimikunnan katseen alle itsestään selvien rakennusmuistomerkkien jälkeen. Kuvassa Noormarkun sahan leikkaus. Piirros: Pekka Sihvonen ja Pertti Malm, Museovirasto restaurointiyksikkö.

Dokumentointi toteutetaan osana restaurointihankkeiden muuta dokumentointia ja selvityksiä. Vielä 2000-luvun alussa Museoviraston oman mittausdokumentoinnin rooli näkyi erittäin vahvana eri hankkeissa ja uusia digitaalisia menetelmiä sovellettiin nopeasti käytäntöön. Museoviraston omaa mittausdokumentointia on jatkettu aina vuoteen 2017 asti.

Dokumentoinnin loppumiseen vaikuttivat monet syyt, kuten linnojen suurten restaurointien valmistuminen, vaiheittain vähentyneet henkilöresurssit ja Museoviraston tehtävien uudelleenarviointi. Muutosten taustalla olivat valtion tuottavuusvähennykset sekä Museoviraston hallinnoimien kiinteistöjen siirtyminen Senaatti-kiinteistöille ja Metsähallitukselle.

Itsenäisen, taidehistorialliseen tutkimukseen kiinteästi lomittuneen mittausdokumentoinnin perinne on Museovirastossa päättynyt siten vähitellen vuosituhannen vaihteen jälkeen. Murros ei ole ollut helppo. Viidenkymmenen vuoden mittainen työ tuotti kuitenkin monipuolisen kokoelman dokumentteja suomalaisesta rakennetusta kulttuuriympäristöstä.

Tutkijat Hanna Kronlöf ja Elias Härö sekä piirtäjä Eero Jama dokumentoimassa Kiskon Mommolan kartanoa vuonna 1968. Kuva: P. O. Welin, Museovirasto (RHO469647).

Kommentit

Lisää kommentti

Nimi on pakollinen tieto.
Sähköposti on pakollinen tieto.
Kommentti on pakollinen tieto.