1985Edellinen artikkeli 1988Seuraava artikkeli

Sallivaaran poroerotuspaikan kunnostustyöt

Perkka-aitaa Sodankylän Salmurin erotuspaikalla. Kuva: Timo Nyman, Metsähallitus.
Syyskuussa 1985 aloitettiin Inarissa Lemmenjoen kansallispuiston alueella sijaitsevan Sallivaaran poroerotuspaikan kämppien ja aitarakenteiden kunnostustyö. Kunnostuksella haluttiin turvata kulttuurihistoriallisesti merkittävän Sallivaaran erotuspaikan säilyminen tuleville sukupolville. Huonoon kuntoon päässeitä erotusaitoja ja kämppiä korjattiin ja rakennettiin osin uudelleen perinteisiä korjaus- ja rakennustapoja soveltaen. Työt ajoittuivat usean vuoden pituiselle ajanjaksolle. Samana vuonna käynnistyi vastaava työmaa myös Kittilässä Sammalselän poroerotuspaikalla.

Vuosien 1985–1993 aikana toteutettiin valtion työllisyystöinä vastaavia kunnostuksia kaikkiaan neljässä historiallisesti merkittävässä erotuspaikassa, neljän eri kunnan alueella.

Poroerotuksen paikat

Poronhoito on pohjoisessa tärkeä ja perinteinen elinkeino. Se on merkittävää elävää kulttuuriperintöä, myös Euroopan mittakaavassa tarkasteltuna. Poroerotuspaikat ovat tähän liittyvää rakennusperintöä.

Poroerotuksissa lasketaan paliskunnan porojen lukumäärä, erotetaan eri omistajien porot toisistaan ja erotellaan teuraaksi menevät porot muista. Työn rinnalla erotukset ovat suuria sosiaalisia tapahtumia, joissa tarjoutuu tilaisuus tuttavien tapaamiseen, kanssakäymiseen ja kaupankäyntiin. Isot poroerotukset saattavat nykyäänkin kestää päiväkausia.

Eri omistajien porojen erottaminen aika ajoin toisistaan on ollut tarpeellista niin kauan kuin poronhoitoa on nykyisessä mielessä harjoitettu. Kun erottaminen on kohdistunut kerrallaan vain pieneen määrään poroja, se on ollut mahdollista hoitaa ilman aitojen rakentamista. Erottamisessa on voitu myös hyödyntää maastoa, esimerkiksi ajamalla tokka kuruun.

Vuonna 1898 senaatti antoi poronhoitoasetuksen, joka määräsi paliskuntalaitoksen pakolliseksi koko Suomessa. Paliskuntien tehtäviksi asetettiin paliskunnan alueen porojen laskeminen ja valvotun merkinnän järjestäminen alueellaan. Tästä lähtien ryhdyttiin rakentamaan suuria erotuspaikkoja aitauksineen. 1900-luvun alkupuolella järjestettiin erityisen isoja, useiden tuhansien porojen erotuksia.

Erotusta suorittavan väen majoitteina erotuspaikoilla ovat aiempina aikoina toimineet kodat ja laavut. Viimeistään 1800-luvun lopulta erotuspaikoille on yhä enenevässä määrin rakennettu kämppiä.

Muutoksia poronhoidossa

1960-luvulta lähtien poronhoidossa tapahtui suuri murros. Siihen kuuluivat muiden muassa uusien teknisten välineiden kuten moottorikelkkojen yleistyminen poronhoidossa ja lainsäädännön muutokset. Myös poronlihan hinnan vaihtelut ovat vaikuttaneet elinkeinoon. Yhden suuren erotuksen sijaan paliskunnissa järjestetään nykyään vuosittain useita pienempiä erotuksia.  

Inarin Sallivaara oli yksi suurten ja mainetta saaneiden erotusten näyttämö 1900-luvulla aina 1960-luvulle asti. Erotusaita rakennettiin vuonna 1896 niin sanottuna perkka-aitana, eli suurista honkahirsistä salvomalla. Vuonna 1933 aitaa laajennettiin tolppa-aitana, jossa maahan pystytettyihin paaluihin sidottiin tai naulattiin halkaistuja puunrunkoja ja vaakasuuntaisia riukuja.

Kittilän Sammalselän erotuspaikan perkka-aita on rakennettu vanhan mallin mukaan 1980-luvulla tehtyjen kunnostustöiden yhteydessä. Kuva: Mikko Mälkki.

Kulttuurihistoriallinen muistomerkki

Vuonna 1974 Lapin sivistysseura esitti Metsähallitukselle Sallivaaran vanhan erotuspaikan säilyttämistä kulttuurihistoriallisena muistomerkkinä, jossa olisi mahdollista ”harjoittaa sekä perinteellistä että uudemman tyyppistä toimintaa”. Metsähallitus pyysi asiasta kannanottoa Museovirastolta, joka yhtyi Lapin sivistysseuran esitykseen erotusaidan ja siihen liittyvien kämppien säilyttämisestä kulttuurimuistomerkkinä. 1970-luvun loppuun mennessä Sallivaara oli sisällytetty Lemmenjoen kansallispuiston runkosuunnitelmaan. Sallivaaran entistäminen ja vaaliminen osana kansallispuistoa nähtiin mielekkäänä sekä kulttuuriperinnön vaalimisen että retkeilyn mahdollisuuksien näkökulmasta.

Dokumentointipiirros Sallivaaran tilanteesta 1976. Eero Naskali, Museovirasto.

Kunnostukset tulivat mahdollisiksi syrjäseutujen työllistämistöihin varatuilla valtion varoilla 1980-luvulla. Sallivaaran erotuspaikan kämpät ja aita hankittiin valtion omistukseen korjauksia varten. Aidoissa oli monin paikoin jo sortumisen aiheuttamia aukkoja, ja joistakin kämpistä oli jäljellä enää perustukset. Työt alkoivat syksyllä 1985 raivauksella ja kämppien korjauksella. Aidan kunnostukseen päästiin vuonna 1987. Aita haluttiin korjata vuosilta 1896 ja 1933 periytyvään muodon, ja esimerkiksi korjauksessa käytetyn puutavaran tuli vastata alkuperäistä laatunsa ja käsittelytapansa puolesta. Kämppien entistämisessä pyrittiin siihen, että säästettäisiin mahdollisimman paljon vanhoja rakennusosia. Erotuspaikkaan liittyvää historiallista tietoa ja tarinoita saatiin talteen haastattelemalla erotuspaikalla toisen maailmansodan jälkeen toimineita henkilöitä.

Sallivaaran erotuspaikan kämppiä 2010-luvulla. Kuva: Alexander Kopf, Metsähallitus.

Työmaan lopputarkastus pidettiin 21.9.1993. Töitä koordinoinut Museovirasto luovutti erotusaidan ja siihen liittyvät kunnostetut, osittain myös uudelleen rakennetut kämpät Metsähallitukselle. Kämppien entisille omistajille palautettiin sopimuksilla oikeudet rakennusten ja alueen käyttöön. Sopimuksiin sisällytettiin myös vaalimiseen liittyviä velvoitteita, koska Sallivaara muodostaa historiallisen kokonaisuuden.

Sallivaaran erotuspaikan kunnostetut aidat ja kämpät suojeltiin vuonna 1995 valtion omistamien rakennusten suojelusta annetun asetuksen nojalla. Samassa yhteydessä tehtiin suojelua koskeva päätös myös kahdesta muusta työllisyystöinä kunnostetusta erotuspaikasta. Ne olivat Savukosken kunnassa sijaitseva Saarivaaran erotuspaikka sekä Kittilän kunnassa sijaitseva Sammalselän erotuspaikka.

Inarin Sallivaarassa ei ainakaan toistaiseksi järjestetä poroerotuksia. Paikka kuitenkin palvelee muilla tavoilla poronhoidon tukikohtana ja sen lisäksi muun muassa retkikohteena, osana kansallispuistoa. 

Sallivaaran erotuspaikka ilmakuvassa. Kuva: Siiri Tolonen & Miia Torikka, Metsähallitus.

Linkkejä:

Sallivaaran poroerotuspaikan esittely Saamelaismuseo Siidan sivustolla:

http://www.siida.fi/sisalto/la...

Poroerotuspaikat ja -aidat RKY 2009 -inventoinnin aineistossa:

http://www.rky.fi/read/asp/r_kohde_det.aspx?KOHDE_ID=2130

Kirjallisuutta:

Korhonen, Teppo (2008). Poroerotus. Historia, toiminta ja tekniset ratkaisut. Suomalaisen kirjallisuuden seura, Helsinki.

Lehtola, Veli-Pekka (2012). Saamelaiset suomalaiset. Kohtaamisia 1896–1953. Suomalaisen kirjallisuuden seura, Helsinki.

Magga, Päivi (2013). ”Poronhoidon ja siihen liittyvän asumisen kohteita”. Teoksessa: Magga, P. & Ojanlatva, E. (toim.) Ealli biras – Elävä ympäristö. Saamelainen kulttuuriympäristö. Saamelaismuseosäätiö.

Rautiainen, Pirjo (2013). ”Sallivaara”. Teoksessa: Magga, P. & Ojanlatva, E. (toim.) Ealli biras – Elävä ympäristö. Saamelainen kulttuuriympäristö. Saamelaismuseosäätiö.

Strand, Marita & Korhonen, Teppo & Laine, Veijo A. & Törmi, Erkki (1994). Saarivaaran vanha poroaita Savukosken Tanhuassa. Museoviraston rakennushistorian osasto, raportti 6.  

Kommentit

Lisää kommentti

Nimi on pakollinen tieto.
Sähköposti on pakollinen tieto.
Kommentti on pakollinen tieto.