1991Edellinen artikkeli 1993Seuraava artikkeli

”Suolaa ja pippuria!” – Säätytalon restaurointityöt kahdesta roolista katsottuna

Säätytalon kattomaalauksen värinkiinnitystä. Kuva: Ulla Setälä.
”Säätytalo on yksi Pohjois-Euroopan parhaiten säilyneitä esimerkkejä myöhäisen 1800-luvun arkkitehtuurin intohimosta koristeluun, monivärisyyteen ja materiaali-illuusioihin.” Rakennuksessa on runsas, pitkälti alkuperäisenä säilynyt kuvaohjelma ja koristelu. Koristemaalaukset ovat taidokkuudessaan häkellyttäviä. Pitkään vajaassa käytössä ollut rakennus peruskorjattiin valtioneuvoston käyttöön 1989–1991. Työskentelin Säätytalossa Esko Nurmisen maalaamon rakennuspintakonservaattorina ja koristemaalarina. Olen ollut sekä Museoviraston ohjeistettavana että antanut itse vuodesta 2008 restaurointiohjeita toimiessani restauroinnin asiantuntijatehtävissä Museovirastossa.

Kansallinen merkkirakennus työmaana

Restaurointityömaa oli sekä monimuotoisuudessaan ammatillisesti äärettömän opettavainen että työmaabyrokratialtaan mielenkiintoinen. Maalaustöiden ohjeistus toimi hierarkkisesti. Arkkitehdin ja museoviranomaisen ohjeistus annettiin maalausliikkeen johdolle, maalareiden esimiehelle ja apulaisesimiehelle, jonka välityksellä ohjeet kulkeutuivat tekijöille. Pitkän viestiketjun varrella ohjeistus saattoi muuttua. Malleja pyydettiin ja tehtiin paljon.

Maalaustyöselitys oli laadittu yhteistyössä Museoviraston konservaattorin Pentti Pietarilan ja rakennushallituksen maalarimestari Yrjö Pilven kanssa. Työselityksessä oli selostettu tarkkaan kaikki mahdollinen ja kuten myös toimenpiteiden dokumentointi ja rakennuksen tuleva huoltotarve. Suunnitteluvaiheessa restaurointi on usein teoreettista ja ihanteellista, työmaavaiheessa joudutaan perääntymään tai kehittelemään uusia toimintatapoja yllättävien ja usein hankalienkin esteiden voittamiseksi.

Työmaa oli suuri: lähes 40 restauroijaa, erikoismaalareita eri kouluista, koristemaalareita ja taidealan koulutuksen saaneita. Mikä oli uutta maalausliikkeelle, myös kolme rakennuspintakonservaattoria palkattiin. Restaurointityöntekijöistä osalla oli koristemaalauksesta ja restauroinnista vankka ammattitaito; osa oli juuri koulusta valmistuneita. Työt jaettiin pääosin tämä huomioiden.

Työnjohdossa oli S. Wuorion maalausliikkeessä pitkän työuran tehnyt maalarimestari Pertti Valkonen, jolla oli tuhat niksiä takataskussa. Näitä tarvittiin, kun työohjeet eivät syystä tai toisesta välillä toimineetkaan olemassa oleville pinnoille. Esille otetuttujen sekä alkuperäisten koristemaalausten vauriot korjattiin mahdollisimman pienesti. Kiiltoero uuden ja vanhan pinnan välillä haluttiin kuitenkin tasoittaa, mihin käytettiin erilaisia liuoksia tai emulsioita. Vuonna 1991 pigmenttivalinnat tehtiin olemassa olevan asiantuntijatiedon nojalla, eivätkä analyyttiset tutkimusmenetelmät tuolloin vielä olleet käytössä.

Suunnittelijat edellyttivät myös dokumentointia, koska tuleva huoltotarve ymmärrettiin. Huoneista laadittiin huoneselostukset, joissa oli huomioitu lähtötilanne ja tehtävät käsittely-yhdistelmät. Kultakin tekijältä edellytettiin kirjallisesti mitä oli kohteelle tehnyt ja maalatut värimallit käyttämistään väreistä. Huoltotöiden oli tarkoitus jatkossa toimia huoneselosteiden ja dokumentointien avulla sujuvasti. Työarkisto ja maalivarasto perustettiin kellaritiloihin, josta ne olivat helposti saatavilla. Ajateltiin, ettei korjaustarvetta tulisi vuosikymmeniin.

Kattomaalaus, irtoilevaa taivasmaalausta. Kuva: Ulla Setälä.

Uusia konservointimenetelmiäkin kokeiltiin. Marmoriportaikon palkistoa kannattelevien, taidokkaasti marmoroitujen, Sienan keltaista marmoria jäljittelevien kolossaalipylväiden pahoin lohkeilleet maalipinnat haluttiin kokonaan uusia (n. 70% pinnoista lohkeili). Vantaan käsi- ja taideteollisuusoppilaitoksesta valmistuneet rakennuspintakonservaattorit ehdottivat tuolloin työmenetelmäksi maalipinnan kiinnittämistä mehiläisvahalla, jota pidettiin helposti elvytettävänä kiinnitysaineena. mihin pitkällisten neuvottelujen jälkeen suostuttiin. Työ onnistui yli odotuksen, ja uusimistarve kutistui n. 10 %:iin. Lähes kaikki saatiin kiinnitettyä.

Joskus värimallien kommentointi työmaakierrosten yhteydessä oli vaikeaselkoista. ”Tässä tarvitaan suolaa ja pippuria!” on jäänyt elävästi mieleen. Koetimme sitten ”maustaa” maalia parhaamme mukaan. Työvoiman kirjavuudesta ja useista haasteista huolimatta restauroinnin lopputuloksesta tuli todella hieno. Kokonaisuus erilaisine huoneineen toimi harmonisesti. Suunnittelijat laativat huonekohtaisen huolto-ohjelman erikoispinnoille, joita lähes kaikki rakennuksen pinnat olivat. Arkkitehti Vilhelm Helanderin johdolla tehty kohteen restaurointi palkittiin ansaitusti Europa Nostra -palkinnolla vuonna 1992.

Puton käsi ja irtoilevaa taivasmaalausta. Kuva: Ulla Setälä.

Jatkuva huolto

Käyttönsä vuoksi rakennuksen tilojen on oltava ”tiptop”. Esko Nurmisen maalausliike jatkoi Vesa Marttisen johdolla rakennuksen huoltomaalauksien toteuttajana seuraavan vuosikymmenen. Tämän jälkeen työt siirrettiin konservaattoreiden tehtäväksi Arkkikaarto oy:n johdolla. Käytön muuttuessa ja kävijämäärän lisääntyessä pintojen vaurioituminen kiihtyi.

Ensimmäiset ongelmat havaittiin noin kuusi vuotta restauroinnin valmistumisesta, kun maalit alkoivat rapista suurten salien allegorisista kattomaalauksista (Kuva). Pitkään mietittiin, mikä irtoilemisen aiheutti, oliko se käyttö vai materiaalien vanheneminen. Rakennustelineiltä huomasi, että katonrajassa tulee. Rakennuksen olosuhdehallinnassa havaittiin ongelmia, jotka osaltaan kiihdyttivät vaurioitumista. Kattomaalausten puhdistus oli peruskorjausvaiheessa toteutettu jo ennen konservaattoreiden palkkaamista kohteeseen. Katoille oli tuolloin tehty myös kiillontasauksia ja näiden laajuus tai käytetyt aineet eivät selvinneetkään dokumentoinneista.

Tätä olen joutunut usein nykyisessä työssäni miettimään. Vaurioituminen on monen asian summa, siksi kaikki kohteessa työskentelevät pitäisi saada sisäistämään, miksi yksityiskohtainen dokumentointi on niin tärkeää. Ohjeistajan ja ohjeistettavan pitäisi päästä yhteiselle tasolle ja ohjeistamisen olisi oltava aidosti vuorovaikutteista.

Krakeloituvaa ootrattua pintaa kattomaalauksessa. Kuva: Ulla Setälä.

Myös konservoidut pinnat tarvitsevat jatkuvaa seurantaa. Sienankeltaisten kolossaalipylväiden pinnat jouduttiin uudelleenkiinnittämään vuonna 2013. Mehiläisvahan elvytys ei toiminutkaan oletetusti, ja pintojen kiinnitykseen jouduttiin kehittämään uusi menetelmä.

Nykyisin huolettaa rakennuksen väriharmonian mahdollinen särkyminen uudelleenmaalausten johdosta. Peruskorjauksessa maalausten huolella toteutettu keveys ja kuultavuus katoavat uudelleenmaalausten myötä. Olen iloinen, että minulla on kokemus peruskorjausajasta, koska pystyn esimerkiksi lukemaan huoltokirjaa ehkä hieman ymmärtävämmin.

Restauroitujen ja erikoismaalattujen pintojen huolto on osoittautunut vaikeammaksi kuin osattiin odottaa. Rakennuksen ainutlaatuisen koristemaalauskokoelman konservointi on kustannuksistaan huolimatta todella tärkeää, kun halutaan näiden alkuperäispintojen säilyvän.

Pintojen irtoilu on yleistä kaikissa rakennuksen pinnoissa. Kerran konservoitu ei kestä huoltamatta vaan vaatii jatkuvaa huolenpitoa. Kuva: Ulla Setälä.
Pintojen irtoillessa paljastuu myös aiempia väri- ja kittikerroksia. Konservoidut pinnat vaativat jatkuvaa huolenpitoa. Kuva: Ulla Setälä.

Lähteet:

Senaatti kiinteistöjen tilaama materiaalitutkimus irtoilevista pinnoista (Loppuraportti kulttuurihistoriallisesti arvokkaiden interiöörimaalausten materiaalitutkimuksista. Säätytalo, Salit 15 ja 20 kattomaalaukset ja Arppeanum -rakennus, porrashuoneen seinämaalaukset. 2015).

Säätytalo, erikoismaalaustyö, työselostus (konservointityö) 1989 Vilhelm Helander, Juha Leiviskä arkkitehdit SAFA.

Säätytalo the House of Estates Helsinki (1999) ISBN 951-37-2654-1.

Säätytalon konservointiraportit 2005–2016. Arkkikaarto Oy.

Valtiolle rakennettu. Toim. Olli Hakli & Aino Laine. Museovirasto. 2016.

Kommentit

Lisää kommentti

Nimi on pakollinen tieto.
Sähköposti on pakollinen tieto.
Kommentti on pakollinen tieto.