1918Edellinen artikkeli 1920Seuraava artikkeli

Suomenlinnan suojelu itsenäistymisen jälkeen

Susisaaren ja Iso Mustasaaren välinen lahti, jota myös Tykistölahdeksi kutsutaan. Taustalla olevaa ortodoksista varuskuntakirkkoa ei ole vielä muutettu nykyiseen ankaraan, lähinnä kustavilaisvaikutteiseen ja kansallisempana pidettyyn asuunsa. Kuva: Niilo Toivonen, Museovirasto (HK19930418:5).
Muinaistieteellisellä toimikunnalla oli 1920- ja 1930-luvuilla kaksi suurta restaurointi- ja korjaushanketta. Toinen oli Turun tuomiokirkko, toinen Suomenlinna. Suomenlinna oli luonteeltaan ja vaikeuksiltaan jotain muuta kuin mihin toimikunta oli tottunut.

Linnoitus oli nimetty Suomenlinnaksi, saanut leijonalipun salkoonsa ja liitetty Suomen valtioon 12. toukokuuta 1918. Antikvaareille tilanne oli uusi. Aiemmin venäläiselle sotaväelle kuuluneet, pääosin suljetut linnoitukset tulivat Suomen valtion huolehdittaviksi. Uudempia, 1700-luvulta periytyneiden kohteiden kysymyksiä oli käsitelty toimikunnassa vain satunnaisesti. Huomio oli ollut keskiaikaisissa linnoissa.

Saarten säilyminen nykyisin tuntemanamme monumenttina ja nähtävyytenä ei ollut lainkaan selvää. Suomenlinnan kiinnostavimpana osana pidettiin se telakan varaan rakentuneita teollisia laitoksia. Saaret olivat huonossa kunnossa; maa oli jätteiden peitossa, muurit sortumassa ja rakennukset osin heitteillä.

Sisällissotaa seurasi synkkä vaihe saaren historiassa. Punavankeja Suomenlinnan vankileirillä 1918. Kuva: Niilo Toivonen, Museovirasto (HK19930418:11).

Helsingin kaupunki oli luonnollisesti kiinnostunut saarista, mm. satamiensa laajennusvarana. Toisaalta kaupunki näki, että saarten sijainti, kauneus ja luonne tarjosivat vaihtelevia, monipuolisia alueita rakennettaviksi. Saarista olisi saanut omaleimaisen, kauniin pienen kaupunginosan. Suomenlinna nähtiin myös Seurasaaren ja Korkeasaaren kaltaisena kansanpuistona, virkistys- ja ulkoilualueena. Ahtaalle niemelleen puristetun Helsingin kiinnostus oli ymmärrettävä, sillä vasta suuri alueliitos 1946 mantereen suuntaan takasi kaupungin kaipaaman kasvuvaran.

Suomenlinnan telakka-allas kesällä 1917 venäläisten laajennus- ja uudistustöiden jäljiltä. Telakka oli aina ollut linnoituksen ydin ja läheisine tuotantorakennuksineen yksi linnoituksen hyödyntämisen tärkeimmistä lähtökohdista. Kuva: Museovirasto.
Vanha sulkuaukko Tykistölahdelle on täytetty ja täytölle rakennettu konepaja. Rakennuksessa toimi 1930-luvulle asti Suomen ensimmäinen lentokonetehdas. Kuva: Museovirasto.

Opetusministeriön (Kirkollistoimituskunnan) heinäkuussa 1918 asettama Suomenlinnan hoitokomitea ehdotti keväällä 1919 Susisaaren ja Kustaanmiekan määräämistä museoalueeksi. Saaret ”olivat toistaiseksi, sitä myöten kun ne vapautuvat sotalaitoksen käytöstä, säilytettävä historiallisina muistoina ja on niiden käyttö järjestettävä sopusointuun tämän tarkoituksen kanssa”.

Hoitokomitean ehdotuksen mukaisesti Suomenlinnan kaksi saarta eli Kustaanmiekka ja Susisaari määrättiin keväällä 1919 museoalueeksi. Valtioneuvoston päätös 8.4.1919 määräsi toimikunnan intendentti Juhani Rinteen kulttuurihistoriallisten etujen valvojaksi suoraan ministeriön alaisuudessa. Järjestely oli erikoinen, johtuen varmaan niin erikoisista ajoista, erikoisesta kohteesta kuin toimikunnan epäilyistä omien voimavarojensa riittämisestä Suomenlinnaan.

Sittemmin valtionarkeologiksi päätynyt Juhani Rinne oli keskeisessä asemassa 1918 sotasaaliiksi jääneen kulttuuriperinnön turvaamisessa. Hän vastasi pitkään toimikunnan työskentelystä saaressa. Kuva: Atelier Regina, Museovirasto (HK19140401:1).

Myös Särkän saari sisältyi päätökseen. Se vuokrattiin kolme vuotta myöhemmin pursiseura Merenkävijöille seuran ja valtion kunnostaessa saarta 1930-luvun lopulle asti muun muassa arkkitehti Oiva Kallion suunnitelmin.

Juhani Rinne oli jo 1918 hoitanut venäläisiltä jääneisiin rakennuksiin ja irtaimistoihin liittyneitä kysymyksiä. Hänet oli määrätty valvomaan ”muinaistieteellisiä etuja” myös Suomenlinnaa valtiolle luovutettaessa, tallentaen tässä yhteydessä kulttuurihistoriallisesti arvokkaana pidettyä aineistoa.

Valtio oli näinä aikoina asettanut oman, vuodet 1918–­1923 toimineen Suomenlinnakomiteansa. Se edusti teollisuuden, liike-elämän ja kaupungin intressejä. Komitea teetti asemakaava-arkkitehti Birger Brunilalla saarten järjestelyehdotuksen, eräänlaisen asemakaavan ja käyttösuunnitelman. Brunila hahmotteli saarten moninaiskäyttöä sotilas-, teollisuus-, asuin- ja virkistysalueena, eriyttäen saarten toimintojen niiden ominaispiirteiden mukaisesti toinen toisistaan. Brunilan näkemykset ajankohtaistuivat uudestaan saarten 1960­–1970-lukujen suunnitelmissa.

Brunilan linjaukset museoalueella vastasivat vuoden 1919 suojeluratkaisua. Hän säilytti Kustaanmiekan sellaisenaan ilman lisärakentamista, mutta rantoja ja teitä hieman järjestellen. Susisaarenkin hän osoitti ensi sijassa virkistys- ja museokäyttöön, mutta jo suuremmin muutoksin, muun muassa reguloiden alueita ajan puisto- ja puutarha-arkkitehtuurin hengessä. Brunilan ajatukset eivät toteutuneet, ja komiteakin lopetti työnsä. Syynä oli mahdottomuus saada puolustusvoimilta tietoa siitä, mitkä saaren osat olisi ehkä saatavissa siviilikäyttöön.

Asemakaava-arkkitehti Birger Brunilan suunnitelma Suomenlinnan kehittämiseksi 1919. Voimakkain lisärakentaminen on ajateltu Länsi-Mustasaarelle, ja telakka-alue olisi otettu laajaan teolliseen käyttöön. Kuva: Arkkitehtuurimuseo.

Valtion tulo- ja menoarviossa oli 1920 alkaen määräraha museoalueen korjauksiin. Muinaistieteellinen toimikunta ei kuitenkaan ollut varma omien voimavarojensa riittämisestä, kohde oli poikkeuksellisen suuri, niinpä toimikunta näyttää vuosien ajan väistellen vastuuta saarten vaalimisesta. Antikvaarien ja sotilaiden kädenvääntö rakennusten käytöstä ja korjauksista jatkui läpi 1920- ja 1930-lukujen. Toimikunta ehdotti 1924 saaria siirrettäväksi kokonaisuudessaan puolustusministeriölle. Samalla kuitenkin Kustaanmiekan ja Susisaaren historialliset osat olisi ollut julistettava muinaismuistolain mukaiseksi muinaismuistoksi ja asetettava toimikunnan alaisuudessa Ehrensvärd-seuran hoitoon. Tämä ei toteutunut, mutta toimikunta sai nyt ensimmäisen oman määrärahansa Suomenlinna entistämistöihin.

Arkeologi Julius Ailion ollessa opetusministerinä 1927 vahvistettiin aiempi 1919 suojelupäätös ja valtuutettiin toimikunta ottamaan linnoituksen historialliset osat haltuunsa. Toimikuntaan perustettiin samalla Suomenlinnan museo -niminen elin. Toimikunta laati käyttösuunnitelman Kustaanmiekalle ja Susisaarelle. Sen osana huomattava osa museoalueen rakennuksista osoitetiin tai palautettiin kuitenkin puolustusvoimien käyttöön.

Piperin puiston kahvila on Muinaistieteellisen toimikunnan arkkitehti A. W. Ranckenin suunnittelema. Kuva: John Lagerstedt, Museovirasto (AKDG4599:1)

Muinaistieteellisen toimikunnan avainhenkilöitä Suomenlinnassa olivat Juhani Rinteen ohella arkkitehti A. W. Rancken ja Suomenlinnan omaperäinen intendentti, taiteilija Heikki Tandefelt. He huolehtivat työkohteiden osoittamisesta, ehkä osin myös suunnittelusta ja valvonnasta. Rakennushallinnon Uudenmaan piirirakennuskonttori vastasi töiden käytännön toteutuksesta.

Saaria siivottiin ja venäläisaikaista rakennuskantaa purettiin. Kustaanmiekan muureja ja sortumia korjattiin. Susisaaren bastioneissa työskenneltiin 1928 alkaen. Piperin puistoon valmistui yhä toimiva arkkitehti Ranckenin piirtämä kahvila. Kaupunki ryhtyi kunnostamaan museoalueen puistoja. Valtionarkeologiksi edennyt Rinne laati 1930 rakennushallinnon ylijohtaja Onni Tarjannetta kuullen Kustaanmiekan rantavarustusten korjausohjelman, joka toteutettiin vuoteen 1932 mennessä. Nyt muureja korjattiin molemmilla saarilla myös työllisyysrahoituksella, menettelyllä johon palattiin myös sotien jälkeen 1960–1970-luvuilla. Vuosittaiset korjaukset katkesivat lopulta sotavuosiin.

Lähde:

Enqvist, Ove & Härö, Mikko; Varuskunnasta maailmanperinnöksi. Suomenlinna-seura, Helsinki 1998.

Kommentit

Lisää kommentti

Nimi on pakollinen tieto.
Sähköposti on pakollinen tieto.
Kommentti on pakollinen tieto.