Kulttuuriympäristöä koskee hajanainen sektorilainsäädäntö, jonka keskinäisiä suhteita ei ole kattavasti järjestetty. Maiseman ja perinnebiotooppien suojelu on järjestetty luonnonsuojelulailla (1096/1996), rakennusten suojelu rakennusperinnön suojelusta annetulla lailla (498/2010) ja kiinteiden muinaisjäännösten suojelu muinaismuistolailla (295/1963). Lisäksi Suomi on ratifioinut lukuisia kansainvälisiä kulttuuriympäristöä koskevia sopimuksia, joiden toimeenpano kansalliseen lainsäädäntöön on toteutettu pääosin tavoitesääntelyn kautta.
Rakennuslainsäädännön uudistamista valmisteltiin 1990-luvulla ja se tukeutui 1970–1990 tehtyihin rakennuslain (370/1958) muutoksiin. Maankäyttö- ja rakennuslain säätämisen yhteydessä erityistä huomiota kiinnitettiin kaavojen ja rakentamisen laatuodotuksiin. Lain tavoitteena on luoda edellytykset hyvälle elinympäristölle ja edistää ekologista, taloudellista, sosiaalista ja kulttuurista kestävää kehitystä. Uudistuksessa pyrittiin turvaamaan myös jokaisen mahdollisuus osallistua asioiden valmisteluun, suunnittelun laatu ja vuorovaikutteisuus, asiantuntemuksen monipuolisuus sekä avoin tiedottaminen.
Vaikka maankäyttö- ja rakennuslain säätämisen yhteydessä kaavoituksen ja muun ympäristön käyttöä koskevan erityislainsäädännön suhteet jäivät monilta osin selkeästi järjestämättä, kyseessä on kuitenkin ainoa ympäristönkäytön suunnittelua kattavasti ohjaava yleislaki, jonka alueiden käyttöä ja rakentamista ohjaavan kolmiportaisen kaavajärjestelmän rooli on sovittaa erilaiset maankäyttöintressit yhteen. Lain luonne ja sen säännökset osallistumisesta ovat muodostaneet maankäyttö- ja rakennuslaista keskeisen välineen osallistaa ihmiset ympäristönsä, myös kulttuuriympäristön muutosten käsittelyyn ja niihin vaikuttamiseen.
Yllä esitetyn johdosta maankäyttö- ja rakennuslaki toimii rakennusten, maisemien, muinaisjäännösten ja kulttuuriympäristöjen suojelun keskeisenä välineenä – erityisesti tilanteessa, jossa yhtäältä kaupungistumisen ja toisaalta muuttuvien elinkeinorakenteiden sekä kulttuuriympäristön suojelun tarpeet ovat monin paikoin ristiriitaisia. Myös kulttuuriympäristöä koskevien kansainvälisten sopimusten käytännön toteuttaminen on monin paikoin mahdollista juuri kaavoituksen ja siihen liittyvän osallistumisen kautta.
Maankäyttö- ja rakennuslain järjestelmässä kaavojen alistamisesta valtion viranomaisten ratkaistavaksi luovuttiin, mikä näiltä osin on lisännyt kuntien itsehallintoa suhteessa rakennuslain järjestelmään. Toisaalta valtion intressejä maankäytössä ohjataan valtakunnallisilla alueidenkäyttötavoitteilla, joita koskevissa valtioneuvoston päätöksissä on kattavasti huomioitu valtakunnallisesti merkittävien kulttuuriympäristöjen turvaaminen. Valtion ohjauksen väheneminen on kuitenkin johtanut siihen, että Museovirasto on joutunut toisinaan käyttämään valitusoikeuttaan tilanteissa, joissa kuntakaavoitus on uhannut valtakunnallisesti merkittäviä kulttuuriympäristöjä tai joissa on ollut kyse selvistä linjaratkaisuista kulttuuriympäristön huomioimisessa.
Mahdollisuus kansallisten kaupunkipuistojen perustamiseen on myös aikaisemmasta poikkeavalla tavalla luonut mahdollisuuden kaupunkiluonnon ja rakennetun kulttuuriympäristön säilyttämisen laajana, eheänä kokonaisuutena ja puistojen perustamista hakeneiden kaupunkien vetovoimatekijänä.
Kommentit
Lisää kommentti