1961Edellinen artikkeli 1964Seuraava artikkeli

Miten vuoden 1963 muinaismuistolakiin päädyttiin?

Nykyistä muinaismuistolakia edeltänyt Keisarillisen Majesteetin Armollinen Asetus muinaisaikaisten muistomerkkien rauhoittamisesta ja suojelemisesta tuli voimaan vuonna 1883. Muinaismuistoiksi määriteltiin mm. linnojen ja kirkkojen rauniot, joista viimeksi mainittujen joukkoon Vanha Vaasakin Vaasassa lukeutuu. Kuva: Päivi Maaranen.
Muinaismuistolaki (295/1963) tuli voimaan ensimmäisenä päivänä heinäkuuta vuonna 1963. Sillä rauhoitettiin kiinteät muinaisjäännökset muistoina Suomen asutuksesta ja historiasta. Lisäksi laissa säädettiin irtaimista muinaisesineistä ja laivalöydöistä.

Ajatus menneisyyden ihmisen toiminnan synnyttämien jäännösten säilyttämisestä ei ollut uusi. Jo Ruotsi-Suomen valtakunnan keskiaikaisessa lainsäädännössä oli huomioitu maasta ja vedestä löytyvien omistajattomien esineiden käsittely. Yksi varhaisimmista kehotuksista muinaisjäännösten suojelemiseen löytyy puolestaan Olaus Magnuksen 1500-luvulla julkaistusta Historia de gentibus septentrionalis -teoksesta. Siinä kehotetaan riimukivien etsimiseen ja säilyttämiseen.

1600–1700-luvuilla muinaismuistojen säilyttämisestä säädettiin valtakunnassa tarkemmin mm. vuoden 1666 ja 1684 plakaateilla. Vuoden 1734 yleisen lain valmistelussa otettiin kantaa esinelöytöihin, ja muinaismuistolainsäädännön toteuttamista tarkennettiin vuonna 1755 kuninkaallisella kirjeellä. Kun Suomi oli siirtynyt Venäjän valtakunnan yhteyteen vuonna 1809, muinaismuistolainsäädännön muuttaminen liittyi 1860-luvulta alkaneeseen yleiseen yhteiskunnalliseen kehittämiseen ja lainsäädäntötyöhön.  

Raaseporin linna tuli tunnistetuksi muinaisjäännökseksi jo Majesteetin Armollinen asetuksella muinaisaikaisten muistomerkkien rauhoittamisesta ja suojelemisesta vuonna 1883. Kuva: Päivi Maaranen.

Nykyistä muinaismuistolakia edeltänyt Keisarillisen Majesteetin Armollinen Asetus muinaisaikaisten muistomerkkien rauhoittamisesta ja suojelemisesta (16/1883) tuli voimaan vuonna 1883. Vaikka Suomi oli Venäjän valtakunnan osa, asetuksessa seurattiin Ruotsin 1800-luvun lainsäädännöllisiä hankkeita muinaisjäännösten suojelussa. Asetus otti suojelukseen kaikki kiinteät muinaisjäännökset ja määritteli, mikä katsotaan sellaiseksi. Suojelun tavoitteena oli alkuperäisenä säilyttäminen, mutta säilyminen edellytti viime kädessä kohteen valtiolle lunastamista. Muinaisesineiden kohdalla tarkentuivat monet jo aiemmin niitä koskeneet käytännöt ja määräykset.

Keisarillisen Majesteetin Armollinen Asetus muinaisaikaisten muistomerkkien rauhoittamisesta ja suojelemisesta oli voimassa Suomen itsenäisyyden ensimmäiset liki 50 vuotta. Lisäksi erillisiä säädöksiä muinaisjäännösten säilyttämistä koskien oli muussa 1900-luvun lainsäädännössä kuten rikoslaissa (39/1889), vanhassa asemakaavalaissa (1931), rakennuslaissa (1958), laissa valtion maan käyttämisestä ja maan pakkolunastamisesta (1958) ja löytötavaralaissa (1943). Ahvenanmaalla annettiin sitä koskeva asetus muinaisaikaisten merkkien rauhoittamisesta ja sitä koskevasta hallinnosta vuonna 1936.

Viimeistään 1940-luvulla muinaismuistojen säilyttämiseen liittyvän lainsäädännön uudistaminen koettiin ajankohtaiseksi Suomen mantereellakin. Eduskunta toivoi vuonna 1946 valtiopäivillä, että hallitus tutkisi voimassa olevien säännösten uudistamisen tarvetta ja antaisi eduskunnalle esityksen asiassa. Valtioneuvosto asetti vuonna 1947 komitean laatimaan ehdotuksen uudistuksista. Komitea antoi mietintönsä vuonna 1950 ja se julkaistiin painettuna 1954. Varsinainen lain uudistaminen jäi kuitenkin 1960-luvulla toteutettavaksi.

1960-luvulla lain uudistamisen perusteluiksi todettiin se, että ”vuoden 1883 asetus ei vastaa enää niitä vaatimuksia, jotka muinaismuistojen suojelua ja säilyttämistä tarkoittavalle laille on asetettava”. Perusteluina mainittiin tarkemmin olosuhteissa tapahtuneet muutokset, ”jotka ovat omiaan entistä suuremmassa määrässä vaarantamaan ja vaikeuttamaan muinaismuistojen suojelua, tutkimista ja talteen ottamista”. Vuonna 1963 voimaan tulleen muinaismuistolain avulla tavoiteltiinkin kiinteiden muinaisjäännösten ja irtainten muinaisesineiden parempaa säilymistä. Muuttuva maankäyttö ja metsätalous vaikuttivat menneisyydestä kertovien kohteiden tilaan ja johtivat niiden katoamiseen enenevissä määrin. Laki oli sitä edeltänyttä asetusta monipuolisempi, ja siinä pyrittiin määräämään selkeitä käytäntöjä erilaisten suojeluun liittyvien toimenpiteiden toteuttamiseksi. Lisäksi lakiin sisällytettiin laivalöydöt ja niihin liittyvät esineet.

Raasepori Karjaa Kroggårdsmalmen. Muuttuva maankäyttö vaikuttaa kiinteiden muinaisjäännösten tilaan edelleen kaupungeissa ja maaseudulla. Kaukolämpökaivantohanke Karjaalla muinaisjäännösalueen välittömässä läheisyydessä. Kuva: Päivi Maaranen.

Muinaismuistolain perusteella on vuodesta 1963 alkaen säilytetty monenlaisia kiinteitä muinaisjäännöksiä, jotka kertovat kaikki omalla tavallaan menneisyydestämme ja ihmisten elämästä eri aikoina. Lain ajatuksena on kiinteiden muinaisjäännösten säilyttäminen muistoina alueemme aikaisemmasta asutuksesta ja historiasta. Käsitys siitä, mitkä kaikki arkeologiset kohteet ovat tällaisia säilytettäviä muistoja, on muuttunut vuosikymmenien aikana. Muutos liittyy erityisesti tiedon kertymiseen erilaisista kohteista, ja sen kautta saavutettuun ymmärrykseen alueemme historiasta.

Monilla vuoden 1963 muinaismuistolakiin kirjatuilla tavoitteilla ja käytännöillä on vuosisataiset juuret. Myös muinaismuistohallinnon historia voidaan mitata jo sadoissa vuosissa. Keskiajalta nykypäiviin lakien säätämisen ja uudistamisen avulla on pyritty paitsi valtion ja sen kanssa toimivien välisen suhteen säätelyyn, myös erilaisten epäkohdiksi arvioitujen asioiden parempaan hoitamiseen. 1960-luvulla eduskunta katsoi menneisyydestämme kertovat jäännökset arvokkaiksi muistoiksi Suomen historiasta. Millaisina ne nähdään nykyisessä maailmassamme?

Historiallisen ajan asuinpaikat, kuten Loviisan Edöåkernkin, ovat tulleet kiinteinä muinaisjäännöksinä tunnistetuiksi laajemmin vasta 1900-luvun lopulta alkaen. Kuva: Päivi Maaranen.

Kirjallisuutta:

Enqvist, Johanna. 2016. Suojellut muistot. Arkeologisen perinnön hallinnan kieli, käsitteet ja ideologia. Akateeminen väitöskirja. Filosofian, historian, kulttuurin ja taiteiden tutkimuksen laitos, Helsingin yliopisto. http://urn.fi/URN:ISBN:ISBN 978-951-51-2242-1.

Haapala, Matleena. 2013. Muinaismuistolaki ja perusoikeussäännöstön huomioon ottaminen lainuudistusprosesseissa. Julkaisussa Johanna Enqvist, Juha Ruohonen & Mervi Suhonen (toim): Arkeologipäivät 2012. Suomen muinaismuistolaki 50 vuotta: vetreä keski-ikäinen vai raihnainen vanhus & Arkeopeda - opetusta, opastusta, oppimista. Suomen arkeologinen seura. Sivut 16–20. http://www.sarks.fi/ap/ap2012/ap2012_03_haapala.pdf.

Hallituksen esitys. 1962. Hallituksen esitys Eduskunnalle muinaismuistoja koskevan lainsäädännön uudistamiseksi. 1962 vuoden valtiopäivät n:o 100.

Härö, Mikko. 1984. Suomen muinaismuistohallinto ja antikvaarinen tutkimus. Muinaistieteellinen toimikunta 1884–1917. Museovirasto. Valtion painatuskeskus, Helsinki.

Jensden, Ola W. 1999. Historiska forntider. En arkeologisk studies över 1000-1600-talens ideér om forntid och antikviteter. GOTARC, Serie C, Arkeologiska skrifter No 29.

Kommentit

Lisää kommentti

Tämä on pakollinen tieto.
Tämä on pakollinen tieto.
Tämä on pakollinen tieto.