Työ muuttuu, Museovirasto pysyy

Työmme ei ole erillinen saari. Kulttuuriperinnön ja kulttuuriympäristön muutoksilla on yhteys yhteiskunnan aineettomiin ja materiaalisiin muutoksiin. Tulevaisuudessa kulttuuriperintö ymmärretään entistä selvemmin yhtenä yhteiskuntamme infrastruktuureista. Kuten muutakin perusrakennetta, sitäkin on aktiivisesti hoidettava ja uudistettava. Sen on oltava kaikkien saavutettavissa ja käytettävissä.

Vastassamme on aiempaakin vaikeammin hallittavia kysymyksiä, ”wicked problems”. Siis ongelmia, joiden ratkaiseminen edellyttää lähes kaikkien ihmisten sitoutumista ja vahvoja poliittisia ratkaisuja. Haasteita, joihin ei ole täydellisiä, selkeitä eikä ainakaan helppoja ratkaisuja.

Ilmastonmuutos on ehdottomasti tällainen vaikea haaste. Ekologisuuden vaatimus kulttuuriperinnön vaalimisessa vahvistuu. Rakennusten ja ympäristöjen säilyttämistä joudutaan yhä selvemmin ratkomaan tästä näkökulmasta. Milloin säilyttäminen on ekologisesti kestävää, milloin kestämätöntä? Onko ekologisuus myös kauniin, viihtyisän ja hyvän ympäristön tärkein kriteeri? Viime vuosikymmenten rakennus- ja korjauskulttuuri on samalla puntarissa. Ennustamme siirtymistä perinteisempään, koeteltuun rakentamiseen.

Asiantuntijuus, yksilöt ja yhteisöt

Menneisyyden harrastaminen lisääntyy entisestään. Käsillä tekeminen, nostalgia, muistot, oma historia ovat vastapaino kiihtyville muutoksille, ehkä yhteiskunnan kriisiytymisellekin. Omaehtoinen tekeminen voi hyvin ilman hallintoa, mutta hyvä hallintomme on silti harrastajien tukena. Meidän on siis entistä herkemmin kuunneltava ihmisten tarpeita. Harrastajat ovat tärkeitä viestien viejiä ja tuojia, vaikuttajia.

Murrosten keskellä menneisyyspolitiikan ytimenä on aiempaakin vahvemmin humanismi, keskeisten eurooppalaisten arvojen vahvistaminen: demokratia, oikeusvaltio ja ihmisoikeudet. Kulttuuriperinnön monimuotoinen läsnäolo edellyttää suvaitsevaisuutta, erilaisuuden ymmärtämistä ja hyväksymistä. Tämä on valtava tasa-arvo-, sivistys- ja koulutuskysymys. Se ei ratkea Museoviraston keinoin, mutta meidän on oltava osaltamme mukana ratkaisuissa. Mikäli yhteiskunta entisestään eriarvoistuu, myös yhteisöt sirpaloituvat rakentamaan muurejaan, identiteetit ja yhteisöjen Identiteettipolitiikat muuttuvat pois rajaavaksi, ksenofobisiksi.

Yksilöiden näkökulmien ohella paikallisuuden merkitys kasvaa, siihen kiinnitytään kansallisuuden sijaan. Käsitys suomalaisuudesta moninaistuu erilaisiksi yhteisöiksi, kukin meistä on mukana lukuisissa yhteisöissä, myös globaaleissa. Osaa yhteisöistä leimaa väliaikaisuus ja sitoutumisen hetkellisyys.

Asiantuntijuuden merkitys ei vähene mutta tavat käyttää asiantuntijuutta muuttuvat. Asiantuntijuutta haastetaan, se sivuutetaankin. Museoviraston työntekijät tasapainoilevat tietämyksensä ja sen syventämisen, rajallisuutensa ja uusien vuorovaikutusvaateiden kanssa.

Luotettavalle tiedolle on jatkossakin kysyntää. Asiantuntijoiden odotetaan edelleen tietävän, rajaavan ja määrittelevän, vaikka vain siksi että heitä voidaan haastaa. Kriisiytyvätkö perinteisiä kaanoneita luovat, arvokkaiden kohteiden luettelointiin pyrkivät kansalliset ja kansainväliset järjestelmät ja kuvastot? Eivät, elleivät ne politisoidu liikaa, ajaudu ristiriitaan moniarvoisuutta korostavien arvojen kanssa ja menetä siten uskottavuuttaan.

Tieto on tulevaisuudessakin valtti

Tieto on tulevaisuuden työn peruselementti. Tieto voi eriarvoistaa ihmisiä arvo- ja tietokupliin, jotka eivät kohtaa toisiaan. Kulttuuriympäristöhallinnon on osaltaan mahdollistettava kansalaisten ja tiedon kohtaaminen. Kansalaistiede, kansalaistieto on sekin kasvava voimavara. Kulttuuriperintötehtävissä työskentelevien tulee olla mahdollistajia ja keskustelijoita. Viestinnän merkitys kasvaa ja asiantuntijat altistuvat uusille kohtaamisille, avoimuuteen virittyneet työtavat haastavat jatkuvaan uudistumiseen. Taitavia viestijöitä tarvitaan.

Läheskään kaikkia digitalisaation mahdollisuuksia ei ole käytetty hyväksi, kaikki eivät ole tiedossakaan. Tulevaisuudessa menneisyys on elävänä ja havainnollisena läsnä fyysisen ympäristön lisäksi siihen liittyvien yhteisten, jaettujen tietojen ja kokemusten kautta. Menneisyys on omana tasonaan nykyisyydessä digitaalisen läsnäolon (augmentaatio) kautta. Kuka tahansa voi jo nyt liittää kohteisiin muistojaan ja tietojaan, jakaa niitä, nähdä muiden tietoja ja elämyksiä. Näin avautuvia mahdollisuuksia hyödynnetään tulevaisuuden kulttuuriympäristötyössä nykyistä tehokkaammin.

Tulevaisuudessa automaatio ja entistäkin älykkäämmät järjestelmät mullistavat monia työtehtäviä ja tekemisen tapoja. Ne ja osaavat työntekijät tuottavat parhaat tulokset, myös meidän työssämme.  

Hallinnon vastattava muuttuvalle ympäristölle

Kuluva vuosituhat on ollut hallinnon yhä nopeutuvien muutosten aikaa. Valtion rakenteet ovat muuttuneet rajusti 1990-luvulta lähtien ja muutos kiihtyy. Hallinnon tehtäviksi tulevat yhä vahvemmin uusien keskustelukanavien ja -tapojen kokeileminen, läsnä oleminen ja osallistuminen.

Kansalaisyhteiskunnan merkitys kulttuuriympäristötyössä kasvaa samalla kun kansalaisyhteiskunta muuttuu. Neljäs sektori nousee. Se ei odota tukea tai välttämättä edes osallistumista hallinnolta mutta tarvitsee toimiakseen mahdollisuuksien avaamista. Joukkorahoitus, yhteiskehittely, verkostotalous ja vapaaehtoinen tuki tärkeiksi koetuille asioille saavat lisää jalansijaa. Valtion perinteiset tukimuodot uudistuvat kolmannen ja neljännen sektorin toimintatapojen muutoksessa – joustavuuden ja herkkyyden vaatimuksiin on vastattava. Hallinnon on oltava mukana siellä missä tapahtuu. Edellytysten luominen muiden kulttuuriympäristötyölle leimaa entistä vahvemmin julkishallintoa, myös Museovirastoa.

Kulttuuriympäristötyön keskus- ja aluehallinnon rakenteet ovat suurten muutosten edessä. Valtio ei ole entisensä, maakunnat ja kunnat vahvistuvat. Sektorien väliset rajat hallinnossa liudentuvat, luonto ja kulttuuri ymmärretään kokonaisuudeksi. Museoiden kulttuuriympäristötyö säilyy ja vahvistuu, ainakin mikäli 2017 vireillä oleva kulttuuriympäristön sisällyttäminen tulevien alueellisten vastuumuseoiden lakisääteisiin tehtäviin toteutuu.

Myös Museovirasto pysyy. Se on tulevaisuudessakin virasto, jolla on pitkä historia ja joka elää ja muuttuu ajassa.