1930Edellinen artikkeli 1932Seuraava artikkeli

Asemakaavalaki avasi tietä rakennusten ja kaupunkikuvan suojelulle

Ilolankujan eteläpääty Porvoossa. Porvoon asemakaava noudattelee keskiaikaista orgaanisesti syntynyttä kaupunkikuvaa ja sen arvo tunnistettiin 1930-luvun alussa. Kuva: Museovirasto (HK19580121:1 ).
Rakennussuojeluun ei juurikaan ollut säädöspohjaa ennen 1930-lukua, vaan historiallisen ajan rakennusten säilyminen oli pitkälti kulttuuritahdon varassa. Säädösten nojalla ei Muinaistieteellinen toimikuntakaan vielä 1900-luvun alkukymmeninä katsonut kaupunkikuvan säilyttämisen kuuluvan tehtäviinsä. Vuoden 1931 asemakaavalaki ja seuraavan vuoden rakennussääntö toivat mahdollisuuden suojella historiallisesti tai taiteellisesti arvokkaita rakennuksia ja kaupunkikuvia.

Suojelu liittyi 1930-luvun säännöksissä taiteellisiin ja esteettisesti miellyttäviin ympäristöihin: ”Asemakaavaa muodostettaessa on kauneusarvoja ja kulttuurimuistomerkkejä sekä miellyttäviä maisemakuvia suojeltava ja säilytettävä.” (2 §). Rakennussäännön 34 §:ssä asia muotoiltiin kiellolla turmella historiallisesti ja taiteellisesti arvokkaita rakennuksia ja kaupunkikuvia. Arvokkaisiin ympäristöihin sijoittuva uudisrakentaminen tuli lisäksi sopeuttaa olemassa olevaan.

Välikatu ja Kirkkorinne Porvoossa, jossa runsas topografinen vaihtelu on johtanut varsin vaihtelevaan kaupunkikuvaan. Kuva: Natalia Linsén 1898, Museovirasto (HK10000:1073).

Suojeltavaksi osoitettu, arvokas alue tuli nimetä ”vanhaksi kaupunginosaksi” (rakennussääntö 82/-85/6 §). Tällaisille kaupunginosille voitiin vahvistaa tavanomaisista poikkeavat määräykset ”taide- ja kulttuuriarvojen suojelemiseksi”. Säädösten nojalla suojeltiin ensimmäisenä Porvoon vanha kaupunki vuonna 1936. Muita varhaisia suojelukohteita olivat Tammisaaren Barckenin niemi, Rauman keskusta ja Helsingin Senaatintori sekä Turun Luostarinmäki (1937). Säädöstä käytettiin aina 50-luvulle saakka: yhtenä tuon ajan esimerkkinä Helsingin kaupungintalokorttelin ja sen lähikortteleiden suojelu vanhana kaupunginosana vuonna 1952. Lainsäädännön käyttöä suojeluun vaikeutti se, ettei arvokkaista rakennuksista tai alueista ollut olemassa koottua tietoa. Elettiin aikaa ennen rekistereitä.

Tammisaari 1890-luvulla. Kuva: Museovirasto (HK19780429:44)

Ennen vuoden 1931 asemakaavalakia kaupunkien rakentamista säädeltiin vuonna 1856 annetulla keisarillisella asetuksella. Sen tärkeimpänä tavoitteena oli kaupunkien rakentaminen paloturvallisesti, mikä käytännössä tarkoitti riittävän laveita katuja, esplanadeja ja puistoja, rakennusmateriaalien säätelyä ja jopa riittävää kaivojen määrää. Modernimpia säädöksiä odotellessa kaavoituskäytäntö kehittyi lainsäädännön ulkopuolella. Tärkeitä ohjenuoria olivat kaupunkien rakennusjärjestykset, ja ajatuksia haettiin myös 1900-luvun alussa uudistuneesta Ruotsin kaavoituslainsäädännöstä.

Katunäkymä Tammisaaresta 1900-luvun alusta. Kuva: K. K. Meinander, Museovirasto (HK10000:6672).

Asemakaavalain valmistelu käynnistettiin vuonna 1919. Lain valmisteluaineisto on keskeinen aikalaiskuvaus suhtautumisesta kaupunkien rakentamiseen: se sisältää myös myönteisiä näkemyksiä vanhoista kaupunkiympäristöistä ja niiden säilyttämisestä. Asemakaavalakia valmisteltiin läpi 1920-luvun. Ajan perinteisiin nojaavat kaupunkisuunnittelun ihanteet korostivat yhtenäistä kaupunkikuvaa, mikä osaltaan edesauttoi lakiin kirjattujen suojelusäännösten syntymistä. Uuden lainsäädännön tärkein esikuva oli Ruotsin asemakaavalaki; kaupunkikuvaan ja sen suojeluun liittyvät mallit tulivat Saksasta ja Itävallasta.

Rauma kirkontornista vuonna 1912. Kuva: Museovirasto (19511024:4)

Kokonaisuutena asemakaavalaki ja rakennussääntö vakiinnuttivat kaavoituksen aseman ja monia olemassa olleita kaupunkisuunnittelun käytäntöjä. Säädökset antoivat kaupungeille kaavoitusmonopolin, edistivät kaupunkisuunnittelun ammattimaistumista ja loivat tärkeän pohjan myös kaupunkikuvan, maiseman ja rakennusten suojelulle.

Asemakaavalain säännökset korvasi vuonna 1958 rakennuslaki, jossa todettiin että ”kulttuurimuistomerkkejä sekä kauniita näköaloja ja muita kauneusarvoja [on] mahdollisuuksien mukaan suojeltava ja säilytettävä.” Näin voitiin tehdä esimerkiksi asemakaavassa aluevarausmerkinnällä, jolla oli tarkoitus korvata asemakaavalain vanhakaupunkisäännös. Asemakaavalain rakennussuojelua koskevia määräyksiä pidettiin merkittävinä vielä 1974 rakennussuojelukomitean mietinnössäkin.

Rauman Isoraastuvankatu 1930-luvun lopulla. Kadun päädyssä Raatihuone. Kuva: Berndt Herman Aminoff, Museovirasto (HK19481120:3).

Lähteet:

Analecta Archaeologica Fennica X 1937, s. 93.

Asemakaavalaki 145/1931.

Immonen, Visa 2016. Muinaistieteellinen toimikunta 2 / 1917–1972. Tutkimuksen ja hallinnon ristiaallokossa. Museoviraston julkaisuja 3. Helsinki, s. 101.

Kärki, Pekka 2010. Rakennussuojelu museotoimen tehtäväkentässä. Suomen museohistoria. Toim. Susanna Pettersson ja Pauliina Kinanen. Suomalaisen kirjallisuuden seura, Helsinki, s. 47–61.

Nikula, Riitta 1981. Yhtenäinen kaupunkikuva 1900–1930. Suomalaisen kaupunkirakentamisen ihanteista ja päämääristä, esimerkkeinä Helsingin Etu-Töölö ja Uusi Vallila. Bidrag till kännedom av Finlands natur och folk H. 127, Helsinki, s. 150–155.

Rakennussääntö 41/1932.

Salmela, Ulla 2004. Urban Space and Social Welfare. Otto-Iivari Meurman as a Planner of Finnish Towns 1914–1937. Taidehistoriallisia tutkimuksia 30, Helsinki, s. 53–55.

Kommentit

Lisää kommentti

Tämä on pakollinen tieto.
Tämä on pakollinen tieto.
Tämä on pakollinen tieto.