1972Edellinen artikkeli 1975Seuraava artikkeli

Rakennussuojelukomitean mietintö

Rakennussuojelukomitean mietinnön kantta koristaa taidokas piirros puukaupunkikeskustasta. Piirros: Richard Ahlqvist.
Nykyaikaisen rakennussuojelun vaiheet Suomessa ovat yllättävän lyhyet. Eduskunnassa ensimmäinen sitä – oikeastaan rakennusmuistomerkkejä – koskeva aloite tehtiin 1945. Tuolloin asetettu muinaismuistolainsäädäntökomitea teki ehdotuksensa myös kulttuurihistoriallisesti huomattavien rakennusten suojelulaiksi sekä muutoksiksi rakennus- ja asemakaavalakiin. Aloitteen taustalla oli valtionarkeologi C. A. Nordman ja hänen hyvä tuntemuksensa pohjoismaisesta kulttuuriperintöhallinnosta.

Suomessa oli idulla uusia suojelulinjauksia jo sotien välisinä kymmeninä, mutta sota ja jälleenrakennus katkaisivat kehityksen. Uudistuksia odotettiin 1960-luvulle asti mutta ne olivat vielä vaatimattomia. Rakennussuojelulaki 1964 oli alaltaan hyvin rajallinen. Linnojen ja linnoitusten restauroinnit sekä perinteiset monumentit sitoivat Muinaistieteellisen toimikunnankin voimavaroja siten, ettei uusiin avauksiin ja linjauksiin ollut mahdollisuuksia.  

Elinympäristön raju muutos etenkin kaupungeissa mutta myös maaseudulla oli shokkihoitoa. Hyvinvointiyhteiskunnan rakentamiseen liittyi rakentamisen tekniikan ja talouden murros.  Kaupungit ja taajamat kasvoivat maaseudun vastaavasti tyhjentyessä. Vanhan pääosin puisen rakennuskannan katsottiin olevan pakko väistyä kerros- ja liiketalojen teiltä. Kaupunkien ja taajamien kaavoituksessa ei oleville rakenteille pantu painoa.

Nykyaikainen rakennussuojelu on meillä 1970–1980-lukujen lapsi. Sen pitkävaikutteiseksi lähtökohdaksi muodostui Rakennussuojelukomitean mietintö. Komitean ajatukset ja tavoitteet ovat kantaneet 2000-luvulle asti. Valtioneuvosto asetti komitean 1972 ja se sai työnsä valmiiksi 1974. Aloite tuli vastaperustetusta Museovirastosta ja erityisesti silloiselta tutkijalta, myöhemmältä toimistopäälliköltä ja osastonjohtaja Pekka Kärjeltä. Komiteassa oli kulttuurihallinnon ohella edustusta maankäytön suunnittelun, rakennuslainsäädännön, arkkitehtuurihistorian, rakennustekniikan ja yhteiskuntapolitiikan aloilta.

Kalajoen maantiesilta. Skannaus Komiteamietinnön sivun 84 tekstistä ja kuvituksesta.

Komitea määritteli rakennussuojelun kohteet ja toiminta-alueen, sen aseman yhteiskunnassa. Asiantuntijat erittelivät rakennetun ympäristömme osa-alueita, rakennussuojelun kehitystä ja tilaa, lainsäädäntöä, taloutta ja hallintoa. Yksi keskeisistä havainnoista oli, ettei maassamme siihen mennessä ollut rakennussuojelun toimintapolitiikkaa, ei siihen perustuvaa suunnitelmallisuutta eikä myöskään selkeitä vastuullisia viranomaisia.  Muinaistieteellinen toimikunta oli 1960-luvulla aloittanut rakennuskulttuurin luettelointia seutukaavaliitoittain ja historiallisissa puukaupungeissa, joten maan rakennusperintöresursseista alkoi olla jo alustava kuva.

Uudelle suojelupolitiikalla osoitettiin kaksi lähtökohtaa: Suojelun toiminta-ajatuksen selkeyttäminen sekä vakiintuneet, selkeät menettelyt sen toteuttamiselle.

Komitean hahmotukset olivat reaktio yhteiskunnan ja rakennetun ympäristön muutoksiin ja murroksiin. Kaupunki- ja yhdyskuntasuunnittelun merkitys kasvoi. Tarpeita ja paineita aiheuttivat muiden muassa liikenne, asuinolojen kohentaminen, maaltapako sekä kaupunkikeskustojen voimakas uudistaminen.

Komitea rinnasti rakennetun ympäristön kansallisvarallisuutena luonnonvaroihin. Se korosti rakennetun ympäristön sosiaalisia ja taloudellisia merkityksiä, unohtamatta sen tärkeyttä osana hyvää elinympäristöä. Komitea teki näkyviksi rakennusperinnön arvot ja arvottamisen, siis arvoihin perustuvat valinnat siitä, mitä ja kuinka säilytetään ja korjataan. Arvojen perusjaoksi osoitettiin abstraktit ja konkreettiset käyttöarvot. Komitea toi esiin myös nykyisinkin trendikkään monimuotoisuuden käsitteen. Nämä näkemykset ovat yhä ajankohtaisia, kestävyyden vaatimuksiin liittyen ehkä ajankohtaisempia kuin koskaan aiemmin.

Karhulan Korkiakoski. Skannaus Komiteamietinnön sivun 28 tekstistä ja kuvituksesta.

Komitea korosti rakennusten jatkuvan kunnossapidon edistämistä sekä voimavarojen suuntaamista uudisrakentamisen ohella olevaan rakennettuun ympäristöön.

Kantavana ajatuksena oli suojelun liittyminen ja liittäminen yhteiskunnan kehityksen muihin osa-alueisiin ja toimintoihin, erityisesti yhteiskunta-, sosiaali-, ympäristö- ja kulttuuripolitiikkaan. Tämän mukaisesti se jakoi suojelun yleiseen ja erityiseen suojeluun. Ajattelu oli ajan politiikan ja ilmapiirin, vahvan suunnittelu-uskon, hyvinvointivaltion rakentamisen sekä julkisen sektorin työalojen lisääntymisen mukaista. Integroidun suojelun korostaminen vastasi alan eurooppalaista kehitystä asiantuntijaorganisaatioissa, Euroopan neuvostossa sekä muissa pohjoismaissa, erityisesti Ruotsissa.

Komitea esitteli esimerkein suojelun painopisteitä, erityistä huomiota vaativaa rakennusperintöä. Sellaisiksi se tunnisti erityisesti itsenäistymistä edeltäneen ajan uhanalaisimmat ympäristökokonaisuudet. Painotus oli kokonaisuuksissa, jotka esimerkiksi puukaupunkien tapaan olivat vahvasti uhanalaisia.

Komitean työn pohjalta valtioneuvosto teki periaatepäätöksen rakennussuojelun kehittämisestä. Lainsäädännön, hallinnon ja suojelun työkalujen kehittäminen alkoi. Rakennusneuvos Mikko Mansikka, komitean puheenjohtaja, kirjoitti sittemmin (1987): ”Eräät luvattomat purkutapaukset johtivat purkamisen valvonnan säännösten kiristämiseen.  Korjausrakentamisen edellytyksiä helpotettiin. Perusparannuslaki ja erityisesti asuinrakennusten lisälainoitusmahdollisuus kulttuurihistoriallisilla perusteilla paransivat huomattavasti rakennussuojelun edellytyksiä.” Päätepisteenä oli 1985 toteutettu rakennussuojelun lainsäädännön uudistus eli muutokset rakennuslakiin ja uusi rakennussuojelulaki. Erityisesti asemakaavoituksesta saatiin nyt tehokas työkalu.

Tuolloin avoimia ja osin sellaiseksi jääneitä kysymyksiä olivat rakennussuojelun tehokas ja riittävä taloudellinen tuki (johon tosin EU-jäsenyyden myötä löytyi uusiakin mahdollisuuksia) ja rakennussuojelun hallinnon riittävä resursointi. Ympäristöministeriön perustaminen 1983 oli yksi merkkipaaluista. Aluetasolla sen sijaan niin valtion ympäristöhallinnon kuin museoiden voimavarat jäivät kauas toivotusta ja tarpeellisesta.

Tampereen keskusta. Skannaus Komiteamietinnön sivun 54 tekstistä ja kuvituksesta.

Lähteet:

Rakennussuojelukomitean mietintö. Komiteanmietintö 1974:80. Helsinki 1974.

Rautsi, Jussi & Santaholma, Kaija (toim.); Rakennussuojelu. Ympäristöministeriö, kaavoitus- ja rakennusosasto. Tiedotus 1/1987. Valtion painatuskeskus. Helsinki 1987.

Kärki, Pekka; Rakennussuojelu museotoimen tehtäväkentässä. Teoksessa Pettersson, Susanna & Kinanen, Pauliina (toim.); Suomen museohistoria. Hämeenlinna 2010. S. 47-61.

Kommentit

Lisää kommentti

Nimi on pakollinen tieto.
Sähköposti on pakollinen tieto.
Kommentti on pakollinen tieto.